 |
| Luen mä muutakin kuin hömppää. |
Vaikka olen muka sivistynyt lukija ja olen lukenut opintojenkin takia aikamoisen kasan klassikoita, rakastan hömppäkirjallisuutta. Sohvannurkka, kuppi teetä ja parisensataa sivua romantiikkaa, muotia, hölmöilyä ja töpeksintää on paras tapa viettää hyistä talvi-iltaa.
Vaadin kuitenkin hömpältäni paljon. En kestä mitään päälle liimattua ja epäaitoa, oli sitten kysymys juonenkäänteistä, dialogista tai muotisuunnittelijoiden viimeisimmän laukku-uutuuden hehkuttamisesta. Se mikä sopii New Yorkiin tai Lontooseen, ei välttämättä istu Helsinkiin. Tiettyyn pisteeseen epäuskottavuuden voi niellä, mutta typerintä mitä voi suomalainen chic lit -kirjailija tehdä on kopioida Manhattanin kuuluisaa ja rikasta sinkkueliittiä Kluuviin. Toinen inhoamani asia on pakonomainen merkkiviljely. Toki on olemassa luksusmerkkejä, jotka ovat ikuisia ja joilla on runsaasti statusarvoa, mutta muoti vaihtuu nopeasti. Kirjoitushetken keväällä jokin tietyn merkin tietty huivi tai laukku voi olla suuressa huudossa, mutta todennäköisesti sitä ei muista enää kukaan siinä vaiheessa, kun kirjan kirjastosta lainaa. Muoti vaihtuu, mutta tyyli on ikuista kirjojenkin sivuilla.
Hömppäaddiktina en suostu lukemaan mitä tahansa roskaa. Kirjasta haistaa äkkiä, jos se on sutaistu dollarin kuvat silmissä vilkkuen. Moni varmasti uskoo muotisanoilla höystetyn päältä kauniin romanssin myyvän, vaikka sisältö on ehtaa silkkoa. Haluan kuitenkin uskoa, että huonosta maineestaan huolimatta chic litin lukijakunta arvostaa laatua ja karsastaa ilmiselvää rahastusyritystä sellaiseen törmätessään. Minä ainakin haluan eheän juonen (vaikka loppuratkaisun arvaisikin ensimmäisen luvun jälkeen) ja hiottua tekstiä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin huomata, miten Matias lipsahtaa vahingossa Markukseksi tai miten aikajänne ei millään ilveellä täsmää. Luen hömppää usein puolella silmällä ja nopeasti, joten en tahdo jäädä ihmettelemään tökeröitä juonikuvioita tai selittämättömiä repliikkejä.
Eniten minua kuitenkin ärsyttää, jos tarinan sankaritar on täysi idiootti. Höpsön, tuhlaavaisen, huonotapaisen, myöhästelevän, itsekriittisen, ujon, itsekkään, itsensä nolaavaan ja huonoon työhön jumittuneen päähenkilön kelpuutan mielelläni, jos hänen luojallaan on ollut kyky kirjoittaa hahmo lämmöllä ja pilke silmäkulmassa. Minun ei tarvitse samastua päähahmoon, vaan riittää, että hahmo on jollain tavalla inhimillinen. Jos päähenkilö on aivoton paperinukke, jonka punatuilta huulilta valuu kornia saippuaoopperadialogia, lopetan kirjan lukemisen siihen paikkaan.
Minulle hömpän ehdoton kuningatar on Bridget Jones. Olen lukenut Bridgetteni useammin kuin kerran ja ihailen Helen Fieldingin kykyä kirjoittaa viiltävän hauskasti ja lämpimästi. Odotan vähän kauhunsekaisesti sitä hetkeä, kun saan käsiini Mad About the Boyn. Pelkään, että menetän lempihahmoni ja toisaalta taas tahdon kiihkeästi tiedää mitä hänelle tapahtuu. Mitä jos vihaan viisikymppistä sankariani? Mitä jos menetän uskoni hyvään hömppään? Suositelkaa mulle hyvää hömppää!
