Hippavarpaat

Kävipä niin, että joulunvieton humussa meikkipussi (ja lähes kaikki muukin mukaan pakattu omaisuus) jäi vanhoille kotikonnuille. Lahjat sentään muistettiin ottaa mukaan. Olenkin nyt joulupäivästä saakka kärvistellyt ilman meikkejä. Ei sillä, että lomalöpsyillessä olisin meikkiä hirveästi kaivannut, mutta muutaman kerran olisin mielelläni naamaani paklannut. (Jepjep, olin se tyyppi, joka meikittä ja tukka länässä kiisi eilen joulualessa. Terveisiä vaan kaikille tyylikkäille kanssashoppaajille!)

Kynsilakkavalikoimista löytyi L’Oréalin korallinpinkkiä ja halppisglitteriä.

Koska muita meikkejä ei nyt ole, kaivoin esiin kynsilakkavarastoni. Käsien kynsiä en jaksa lakkailla kovin usein, sillä niistä lakka kuluu kovin nopeasti. Varpaat sen sijaan saavat lakkaa pintaansa useammin ja varpaiden kanssa rohkenen kokeilemaan vähän hurjempiakin värileikkejä. Varpaankynteni ovat vain minua varten. Olen ehkä vähän pölhö, mutta hihittelen sille, että kaiken konservatiivisen ja neutraalin vaatetuksen alta löytyy turkoosia kynsilakkaa.

Uuden vuoden överit hippakynnet

Koska naamani tila on mitä on, kompensoin tilannetta övereillä barbiepinkeillä glittervarpaankynsillä. Näillä kelpaa juhlistaa vuodenvaihdetta. Niitä on myös huippua tuijotella, kun ensi vuonnakin arkiseen aamusuihkuun pitää raahautua vähän liian aikaisin. 

Potkut joulumauille

Olen ehkä ainut ihminen, joka on vilpittömän innoissaan lanttulaatikosta. Se on suurinta herkkuani ja olen yksinoikeudella valmistanut sen joulupöytään muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta 14-vuotiaasta saakka. Valitettavasti ikisuosikkikin alkaa kyllästyttää, kun sitä ahtaa napaansa viikon verran. Yhtäkkiä huomaa kaipaavansa jotain kieltä polttavan tulista ja lempeistä joulumauista poikkeavaa. Näin jo alkusyksystä Nigellan Devilishly Good -jakson ja siitä asti olen ajatellut jaksossa valmistettua Jumbo Chili Sauce -dippiä, johon käytettiin säilöttyjä grillattuja paprikoita. Itse olen aina tehnyt tortilladipin tomaateista, joten ajatus jäi kytemään mieleeni. Eilen sitten sattumalta löysin Lidlistä säilöttyjä paprikoita ja chilihimoissani pääsin testaamaa soosin valmistusta. Vähän tietysti muuntelin reseptiä, sillä ainakin alkuperäisen reseptin öljyn määrä tuntui kovin hurjalta. Alkuperäisen reseptin löysin Me, My Food and I -blogista.

Jumbo Chili Sauce

n. 200 g säilöttyjä grillattuja paprikoita (esim. Lidl)
3 punaista chilipalkoa siemenineen
1 valkosipulin kynsi
muutama korianterin lehti
tippa sitruuna- tai limemehua
½ tl suolaa
1 tl sokeria
¼ dl rypsiöljyä

Valuta ylimääräinen neste paprikoista (tässä ei tarvitse olla kovin tarkka, mutta paprikoiden sisälle jää helposti iso määrä nestettä, joka kannattaa kaataa pois). Poista chileistä kannat ja kuori valkosipulin kynsi. Lohko chilit ja valkosipulin kynsi muutamaan osaan. Mittaa kaikki ainekset kulhoon ja survo tasaiseksi sauvasekoittimella. Anna kastikkeen maustua tovi jääkaapissa ja tarjoa vaikkapa tortillalastujen dippinä.

P.S. Pahoitteluni blogihiljaisuudesta. Kävi tietenkin niin, että joulun alla sairastuin vielä uudestaan ja joulu- ja opiskelukiireiden ja taudin uuvuttamana aikaa ja innostusta bloggaukselle ei oikein löytynyt.

Pöhinää!

Ylen lukijat valitsivat vuoden sanaksi pöhinän. Oiva sana, ainakin kun sitä vertaa muihin tarjokkaisiin kuten natsitorttuun ja kestävyysvajeeseen. Ylen mukaan alun perin huumausaineen lempinimenä tunnettu vuoden sana on alkanut merkitä kohinaa sosiaalisessa mediassa. Itse yhdistän pöhinän muuhunkin hyväntuuliseen meininkiin ja kuhinaan, ehkä jopa takavuosien hittiin hyvään pössikseen. Pöhinällä on tosiaan alkujaan tarkoitettu amfetamiinia ja pöhinää on pidetty yleensä päihteisiin liittyvänä hedonistisena kokemuksena. Vaikka sekä pöhinällä että pössiksellä on päihdemenneisyytensä, ovat laitakaupungin kaverit nykyään ihan salonkikelpoisia. Hyvää pöhinää mainostavat niin Leijonat kuin Aalto-yliopisto,ja Raxu remppaa elämäänsä pössis kohillaan.

Sanaston kehitys on kiehtovaa. On hassua, miten pienen piirin slangi-ilmaukset löytävät tiensä koko kansan huulille. Samalla sanojen merkitys ainakin jossain määrin muuttuu, vaihtuu tai laajenee. Usein käy niin, että muotisanan käyttäjä ei lopulta tiedä tuon taivaallista alkuperäisestä merkityksestä. Tuskinpa Aalto-yliopistokaan aikoo nostaa Suomea murroksesta hyvillä huumeilla. 

All i want for christmas...

Hei Joulupukki!

Olen ollut koko vuoden tosi kiltisti, olen tehnyt ahkerasti töitä ja opiskellut tunnollisesti. Toivottavasti olet ehtinyt rentoutua ennen joulukiireitä. Tänä vuonna tahtoisin joululahjaksi kalenterin ensi vuodelle, jotta voisin ensi vuonnakin olla suunnitelmallinen ja muistaisin tehdä asiat ajoissa. Toivon myös uutta avaimenperää sekä työ- että kotiavaimille, sillä nyt molemmissa on ruma mainosrinkula. Lapsena sain joka vuosi uuden pyjaman, mutta nyt aikuisena et ole muistanut minua pitkään aikaan tällaisella pehmoisella paketilla. Osaisin arvostaa sitä nyt paljon enemmään kuin parikymmentä vuotta sitten. Pehmeään pakettiin voisi kääriä myös villahuovan. Vaikka 50-luvun arkkitehtuuria arvostankin, niin talvella täällä on aika vetoisaa. Tarvitsisin kovasti uuden lompakon, sillä tämänhetkisen rahapussin reunat ovat rispaantuneet ja kolikot ovat vaarassa tippua. Lapsena sain usein muumikirjoja ja nyt aikuisena ne ovat edelleen rakkaita. Tahtoisinkin siis tutustua tarkemmin Tove Janssonin elämään.

Lahjoja enemmän toivon kuitenkin lämmintä joulutunnelmaa ja oiken rauhallista juhlaa kaikille. Toivon yhdessäoloa rakkaimpien kanssa ja kiireettömyyttä. Toivon myös Joulupukille iloista joulunodotusta ja poroille hyvää lentosäätä!

Terkuin

jouluaaton nimpparisankari Eeva

(Tällä kirjemallilla sain lapsena parhaat lahjat. Tosin silloin kuvat liimattiin lelukatalogista kirjepaperille ja perustelut taisivat olla pikkuisen ontuvammat. Nykyään myös ihan oikeasti toivon enemmän rauhaa ja rakkautta kuin materiaa.)

Hyvää hömppää (saa suositella!)

Luen mä muutakin kuin hömppää.

Vaikka olen muka sivistynyt lukija ja olen lukenut opintojenkin takia aikamoisen kasan klassikoita, rakastan hömppäkirjallisuutta. Sohvannurkka, kuppi teetä ja parisensataa sivua romantiikkaa, muotia, hölmöilyä ja töpeksintää on paras tapa viettää hyistä talvi-iltaa. 

Vaadin kuitenkin hömpältäni paljon. En kestä mitään päälle liimattua ja epäaitoa, oli sitten kysymys juonenkäänteistä, dialogista tai muotisuunnittelijoiden viimeisimmän laukku-uutuuden hehkuttamisesta. Se mikä sopii New Yorkiin tai Lontooseen, ei välttämättä istu Helsinkiin.  Tiettyyn pisteeseen epäuskottavuuden voi niellä, mutta typerintä mitä voi suomalainen chic lit -kirjailija tehdä on kopioida Manhattanin kuuluisaa ja rikasta sinkkueliittiä Kluuviin. Toinen inhoamani asia on pakonomainen merkkiviljely. Toki on olemassa luksusmerkkejä, jotka ovat ikuisia ja joilla on runsaasti statusarvoa, mutta muoti vaihtuu nopeasti. Kirjoitushetken keväällä jokin tietyn merkin tietty huivi tai laukku voi olla suuressa huudossa, mutta todennäköisesti sitä ei muista enää kukaan siinä vaiheessa, kun kirjan kirjastosta lainaa. Muoti vaihtuu, mutta tyyli on ikuista kirjojenkin sivuilla.

Hömppäaddiktina en suostu lukemaan mitä tahansa roskaa. Kirjasta haistaa äkkiä, jos se on sutaistu dollarin kuvat silmissä vilkkuen. Moni varmasti uskoo muotisanoilla höystetyn päältä kauniin romanssin myyvän, vaikka sisältö on ehtaa silkkoa. Haluan kuitenkin uskoa, että huonosta maineestaan huolimatta chic litin lukijakunta arvostaa laatua ja karsastaa ilmiselvää rahastusyritystä sellaiseen törmätessään. Minä ainakin haluan eheän juonen (vaikka loppuratkaisun arvaisikin ensimmäisen luvun jälkeen) ja hiottua tekstiä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin huomata, miten Matias lipsahtaa vahingossa Markukseksi tai miten aikajänne ei millään ilveellä täsmää. Luen hömppää usein puolella silmällä ja nopeasti, joten en tahdo jäädä ihmettelemään tökeröitä juonikuvioita tai selittämättömiä repliikkejä. 

Eniten minua kuitenkin ärsyttää, jos tarinan sankaritar on täysi idiootti. Höpsön, tuhlaavaisen, huonotapaisen, myöhästelevän, itsekriittisen, ujon, itsekkään, itsensä nolaavaan ja huonoon työhön jumittuneen päähenkilön kelpuutan mielelläni, jos hänen luojallaan on ollut kyky kirjoittaa hahmo lämmöllä ja pilke silmäkulmassa. Minun ei tarvitse samastua päähahmoon, vaan riittää, että hahmo on jollain tavalla inhimillinen. Jos päähenkilö on aivoton paperinukke, jonka punatuilta huulilta valuu kornia saippuaoopperadialogia, lopetan kirjan lukemisen siihen paikkaan.

Minulle hömpän ehdoton kuningatar on Bridget Jones. Olen lukenut Bridgetteni useammin kuin kerran ja ihailen Helen Fieldingin kykyä kirjoittaa viiltävän hauskasti ja lämpimästi. Odotan vähän kauhunsekaisesti sitä hetkeä, kun saan käsiini Mad About the Boyn. Pelkään, että menetän lempihahmoni ja toisaalta taas tahdon kiihkeästi tiedää mitä hänelle tapahtuu. Mitä jos vihaan viisikymppistä sankariani? Mitä jos menetän uskoni hyvään hömppään? Suositelkaa mulle hyvää hömppää!

Aikahyppy tee!

Kuva Turun kaupunginteatteri.

Olen ihan unohtanut kirjoittaa Turun kaupunginteatterin The Rocky Horror Showsta, jota kävin ihmettelemässä viime kuun lopussa. Teen siis aikahypyn erääseen marraskuiseen kalseaan iltaan ja palaan tuohon "myöhäisillan täydelliseen näytelmään". Kauhukartanon friikkibileet järjestetään useampaan otteeseen keväälläkin, joten aikaa esityksen näkemiseen on vielä.

Heti ensiksi minun on tunnustettava, etten ole The Rocky Horror Show'n intohimoinen fani tai perehtynyt asiantuntija. En ole edes nähnyt kulttimaineen saavuttanutta elokuvaversiota. Tiesin kuitenkin youtube-katselun ja Gleen RHS-jakson perusteella suurin piirtein mitä olin menossa katsomaan. Muutama laulukin oli tuttu.

Liekö johtunut marraskuisesta tiistai-illasta vai omasta Rocky-neitsyydestäni, mutta esitys vaikutti paikon jopa vaisulta. Näyttelijät tekivät kyllä työnsä antaumuksella, mutta yleisö ei tuntunut ihan täysin lämpenevän. Myös äänentoistossa oli jonkinlaista ongelmaa ja laulujen sanoista oli paikoin vaikea saada selvää. Etenkin Magentan lauluosuudet puuroutuivat pahasti, mikä oli juonenkin kannalta todella harmillista, sillä hänen lauluosuutensa avaa koko esityksen. 

Yleensä teatterissa nauttii eniten se, joka ei tiedä juonesta tuon taivaallista ja voi yllättyä lavan tapahtumista. Nyt on pakko sanoa, että olisin viihtynyt paremmin, jos olisin lukenut Wikipediani tarkemmin tai katsonut sen elokuvan. Yleisön osallistuminen on tärkeä osa show'n luonnetta ja osallistuminen olisi ollut helpompaa ja hauskempaa, jos olisin tuntenut tarinan paremmin. Koska lavalla tapahtui jatkuvasti ja tahti oli kova, olin vähän pihalla siitä kuka kukin on ja mitä milloinkin tapahtui. En varmasti ollut ainoa. 

Ilman taustatietoa Turun esitys voi jäädä hieman ontoksi. The Rocky Horror Show'n suolaa ovat pikkutuhmat vitsit, menevät kappaleet, huikeat tanssinumerot ja miehet korkokengissä, eivät jännittävät juonenkäänteet. Suosittelenkin lämpimästi tutustumaan musikaalin henkilökaartiin ja juoneen ennen esitykseen saapumista, sillä eniten Turun esityksestä tuntuivat nauttivan tosifanit. He osasivat huudella hutsut ja urpot oikeaan aikaan ja uskaltautuivat jopa tanssimaan esityksen innoittamana.

The Rocky Horror Show'sta jäi ristiriitainen olo. Nautin täysillä visuaalisesta paljetti-ilotulituksesta ja myönnän hörähdelleeni mauttomille sutkautuksille, mutta toisaalta olin odottanut musikaalin kulttimaineen tietäen ehkä jotain vieläkin överimpää ja räävittömämpää. Toisaalta taas esityksen juoni jäi mahtavien showosuuksien jalkoihin ja tiesin liian vähän, että olisin voinut eläytyä täysillä lavan tapahtumiin. 

Viisi superhelppoa vinkkiä kodin pikajouluistamiseen

Sattuneista syistä olen noteerannut joulun lähenemisen ainoastaan netin mainosten ja muiden blogien joulupostausten määrästä. En ole edes ehtinyt käymään kaupungilla ihmettelemässä jouluhumua, jos ei eilistä paniikinomaista täsmäsyöksyä ruokakauppaan lasketa. Meidän perheessä itsenäisyyspäivä on ollut aina se päivä, jolloin talo on viimeistään koristeltu ja ensimmäiset joululeivonnaiset paistettu. Niinpä tänään hieman flunssasta toettuani päätin tehdä muutaman pienen jutun, jotta koti olisi jouluisempi. Joulu se on laiskallakin!

1. Pistä jouluherkut sievään purkkiin

Tietysti kunnon martta olisi puurtanut itse piparinsa ja joulumakeisensa, mutta tämä taudin uuvuttama laiskuri osti ne kaupasta. Suoraan pahvirasiasta syömisen sijaan kuitenkin jopa jaksoin "asetella" ne sievästi. Huraa!

2. Askartele lumihiutaleita

Tällainen onneton tumpelokin kykenee askartelemaan tämän taita ja leikkaa -koristeen. Sieviä pitsilaitaisia hiutaleita saa, kun saksii kakkupapereita.

3. Tuunaa tarjottimesta jouluinen liitutaulu

Ikean pitsireunainen Skurar-kynttilätarjotin sai pintaansa liitutaulumaalia ja nyt siihen voi kirjoittaa hilpeät jouluterveiset. Tiptap!

4. Kynttilöitä, kynttilöitä, kynttilöitä

Polta kynttilöitä. Harmittelin, kun jouluvalot ovat niin himputin kalliita (varsinkin, kun ne ovat ökyhalpoja sitten joulun jälkeen). Sitten tajusin, että näteimmän valon saa tietysti elävästä tulesta, vaikka sen kanssa kissaperheessä pitääkin olla varovaisempi. Nämä tuikkukupit syntyivät superhelposti, kun liimailin pitsiteippiä (esim. Teippitarhasta) pilttipurkkeihin. (Joo, tiedostan, että ne voivat räjähtää, mutta en ole kuullut kenestäkään, jolle olisi oikeasti tapahtunut niin.)

5. Leivo jotain jouluista

Joululeivonnaiset tuovat tuoksullaan joulun pikavauhtia koko asuntoon. Itse menin helpoimman kautta ja tein valmiista taikinasta joulutorttuja. Natsitorttujen sijaan kokeilin kuitenkin toista mallia. Myös kanelin imuroiminen toimii, mutta leipominen on kivempaa kuin imurointi. Kynttilän valossa eivät pölykoirat hauku.

Köhköh, turskniisk

Se alkoi viattomana kurkkukipuna lauantai-iltana, vaihtui sunnuntaiksi sellaiseksi nuhaksi, ettei henki juuri pihissyt ja on kohottanut nyt kuumeen ja saanut aikaiseksi yskän. Henki kulkee istuen, makuulla pihisen ja puhisen. Viime päivinä eläminen ja hengittäminen ovat siis olleet vähän niin ja näin. 

Suurin urotekoni oli tänään apteekissa käyminen ja parinsadan metrin matka loivaan ylämäkeen tuntui parinkymmenen kilometrin hikilenkiltä. Sen verran tärisytti ja hengästytti, kun pääsin kotiin. Olenkin siis viettänyt aikaani sohvan nurkkaan kasaamassani pesässä katsoen Netflixin loputonta tarjontaa. Mitä hötönpää, sen parempi. Voi nukkua puolet elokuvasta juonen juurikaan kärsimättä.

283 opintopistettä myöhemmin

Rakas Eeva!

Seisot siinä yliopiston lähettämä paksu kirjekuori käsissäsi. Ihan kohta sinä soitat siskollesi ja tulevalle aviomiehellesi. Sitä ennen minä haluan sanoa sinulle muutaman sanan.

Ihan ensin minä tahdon onnitella sinua. Vain minä tiedän, miten paljon sinä olet nähnyt vaivaa tuon kirjekuoren eteen. Minä tiedän, miten sanat ovat menneet solmuun ja miten kirjaimet ovat asettuneet väärään järjestykseen tai unohtuneet kokonaan. Tiedän, miten olet tankannut tavuja ja tehnyt ylimääräisiä kesäläksyjä. Joku toinen olisi kyynistynyt ja kääntänyt selkänsä, mutta sinä menit rakastumaan niihin solmuun meneviin sanoihin. Käänsit, väänsit ja tankkasit niin kauan, että ne alkoivat soljua sinun tahtosi mukaan. Sinulle tuo paperinippu ei ole vain todistus hyvin luetuista pääsykoekirjoista, se on saavutus yli vuosikymmenen työstä.

Älä koskaan väheksy sitä saavutusta. Älä ikinä sano, että sinä luet vain suomen kieltä ja olet vain humanisti. Tulet kuulemaan loputtomasti vitsejä, joissa naureskellaan sille, että kyllähän nyt jokainen omaa äidinkieltään osaa. Sinun ei tarvitse itse alentua kertomaan samoja vitsejä. Seiso valintojesi takana pää pystyssä. Ne ovat sinun valintojasi, olet tehnyt ne itseäsi varten. Minä tunnen sinut. Sinä tahdot tehdä järkeviä valintoja, mutta kuuntele välillä sydäntäsi. CV ei ole koko elämäsi.

Älä menetä sitä paloa, joka on nyt sisässäsi. Se on välillä hukassa aikaisina aamuina tai unohtuu tenttikirjojen väliin, mutta etsi se uudestaan. Muista se puhdas oivalluksen ilo, joka valtasi sinut pääsykokeessa. Vala hyvä perusta opinnoillesi, mutta muista, että opintorekisteriotteeseen mahtuu huonojakin arvosanoja. Kaikessa ei ole pakko loistaa. Mene tekemään se tentti heti alta pois ja elä sen kakkosen kanssa. Et sinä lue sen enempää, vaikka kuinka vetkuttelet. Ja herran tähden, älä jätä sitä pakollista ruotsin kirjallista kurssia viimeiseen vuoteen!

Ole rohkea. Älä anna pelon lamauttaa sinua. Äläkä ainakaan pelkää sitä, mitä muut ajattelevat. Kukaan ei muista seminaarissa esittämääsi typerää kysymystä kymmenen vuoden kuluttua, mutta sinä ehkä muistat, että uskalsit avata suusi. Tutustu uusiin ihmisiin. Mene! Koe! Elä vähän! Kadu mieluummin tehtyjä kuin tekemättömiä asioita. Luota siihen, että elämä kantaa. Yritä muistaa se vielä viimeisenäkin opiskeluvuotena.

Kahden vuoden takuu

Kyllä ne italiaanot osaavat hemmotella.

Olin pitkään ilman. Ajattelin, etten viitsi ryhtyä mihinkään tuhoon tuomittuun pätkäsuhteeseen. Halusin jotain kestävää ja ikuista. Mieluiten hyvännäköisenkin, semmoisen, jota kehtaa kavereille ja kotiväellekin näytellä. Olihan minulla pahimpaan hätään semmoisia vempeleitä kotona, että mäntää vaan lieriöön ja painetta putkeen. Kesti vähän pidempään, mutta oli lopputuloskin sitten hiukan väkevämpi. Kaupungilla tuli livettyä muutaman kerran kaikenmaailman italialaisiin ja ranskalaisiin, joilla oli kielen solmuun saava nimi ja pehmeät otteet. Pari kertaa tuli hetken huumassa napattua mukaan joku onneton kertakäyttöinen tapaus. Väljähtyihän se nopeasti, oli kitkerääkin, mutta kyllä se tarpeet tyydytti.

Lopulta minä hellyin yhteen köykäisempään malliin. Ajattelin, että jospa meillä sittenkin synkkaisi vähän pidempään. Vakuuteltiin, että kyllä se ainakin pari vuotta kestää arkisessa käytössä. Ajattelin, jotta kokeillaan. Jos ei miellytä, niin pistän sitten kiertoon.  Ja hyvinhän tuo näyttää paikkansa tässä taloudessa löytäneen. Ihan kuin oltaisiin aina tunnettu: puheenparsi on samanlainen kuin edeltäjällään. Siellä se keittiönnurkassa iloisesti rupluttaa, uusi kymmenen euron kahvinkeittimeni.

Oe-ey-oy-ey-yum-bum

Luin aamulla Ylen uutisen, jossa kerrottiin Tamagotchin tekevän paluun. Tämä oli viimeinen naula ysärinostalgia-arkkuuni. Mieleeni tulvi muistikuvia noista muovikuorisista pikselikavereista. Päässä alkoi soida Daze. I'm your Tamagotchi. So happy that you love me.

Cooleille (ja vähän vanhemmille) tyypeille ysäri tarkoittaa Nirvanaa, Pearl Jamia, flanellipaitoja, spagettiolkaimia ja Jennifer Aniston -tukkaa. Minulle ysäri tarkoittaa ensimmäisiä konkreettisia muistoja.

Muistan Muumien ensimmäisen tv-lähetyksen. Muistan pitkän odotuksen ja sen typerän Tove Jansson -dokumentin ennen animaatiolähetystä. (Olin neljä.) Muistan, miten CatCat osallistui Euroviisuihin Bye bye babylla. Ajattelin, miten surullista on, että jotkut renkuttavat siitä, miten jättävät vauvansa. (Olin seitsemän.) Muistan ensimmäisen lätkän MM-kullan, tietenkin. Olin saanut samana viikonloppuna uudet tosi kalliit Niken lenkkarit ja minusta tuntui, että kaikki on mahdollista. (Olin kahdeksan.) Muistan Dianan kuoleman. Istuin television edessä ja olin ensimmäinen, joka meidän perheessä tiesi kohtalokkaasta auto-onnettomuudesta. (Olin kymmenen). Muistan Tamagotchien ensimmäisen tulemisen. Äitini kysyi tiedänkö mikä Tamagotchi on ja oletin, että minun pitäisi tietää, joten vastasin tietäväni. Olin ihan varma, että kyseessä oli pakko olla jokin paha juttu. Huumeita, namusetiä, pahamaineinen jengi. Siinä vaiheessa, kun äiti kysyi tahtoisinko itse Tamagotchin, taisi bluffini paljastua.

Muistan minä paljon muutakin tietysti. Barbie girlin sanat, makaronilaatikon maun lauantai-iltana, Napakympin, Bumtsibumin, Missi-Lolan, Aikakoneen Keltaisen toukokuun, Matkan maailman ympäri, Kaunottaren ja Hirviön, Pienen merenneidon, hiihtarit, neonvärit, mäenlaskun talvipakkasella, jäätyneen metsän, lähimetsässä kypsyneet mustikat, kesäleikkikentällä syödyt eväät, mustan Grandin maun, ensimmäisen puraisun valkosuklaakuorrutteisesta Magnumista, Boby Shopin vadelmanmuotoisen saippuan, viiden markan kolikon hikisessä kädessä, kerroskiisselin, ensimmäiset tacot, fetasalaatin, hevosleikit, ensimmäisen ratsastustunnin, ensimmäisen itse luetun kirjan, mökillä kalastetut särjet ja ahvenet, ensimmäisen ikioman Lumenen ripsivärin, taidekerhon pihalla käydyt keskustelut Hansonista.

Minun ysärini loppui vuonna 1998. Muutimme perheen kanssa toiselle puolelle Suomea. Kaikki oli hyvin. Minulla oli uusia kavereita, uusi huone, uusi pyörä ja lemmikkimarsu. Silti olin jotenkin orpo. Ei se muutosta johtunut, minä vain aloin pikkuhiljaa kasvaa aikuiseksi. (Olin yksitoista.)

Kaksoskapinaa

Kaksostelua

Minulla on kaksi kissaa, sen olenkin jo tainnut mainita. Kissat ovat kaksoset (pentueessa saattoi olla enemmänkin porukkaa, mutta nämä kaksi olivat jääneet viimeiseksi kotia vaille).

"Kurkur, huomaattehan te mut nyt varmasti vai toimiiko tää kauas kaukaisuuteen -runopose paremmin?"

Unto on pinkkinenäinen mammanpoikaherkkis, jonka elämäntehtävänä on olla (ihmis)huomion keskipisteenä. Jurputus alkaa heti, jos joku ei ole hetkeen huomioinut. Etenkin naiset saavat Unton sekaisin. Tyttökavereideni tullessa kylään Unto näyttää kaikki temppunsa, kurnuttaa ja tahtoo leikkiä. Öisin Unto nukkuu jalkopäässä ja tulee kurnuttamaan mahan tai rinnan päälle. Jos yösilitys hetkeksi herkeää, tuntee poskellaan kohta pehmeän ja kynnettömän kissantassun painalluksen. Unto on se, joka huutaa hylkäyshuutoa, kun kuvittelee meidän lähteneen ja mököttää jos olemme poissa liian pitkään. Se myös tuo sänkyymme saaliinaan villasukkia ja lankakeriä. Nytkin joku kurnuttaa jaloissa.

Ylväs ja herkkä Hertta

Hertta on laiska lullero, joka hautoo pienessä päässään maailmanvalloitusta ja kuvittelee olevansa prinsessa. Hertalle ihmiset ovat vessanputsausta ja ruuanantamista varten. Joskus poliittisissa tarkoituksissa ihmisiä voi lähestyä hellästi, propaganda on propagandaa. Läppärin takana voisi oleilla ihmisten seurassa, jos typerät ihmiset eivät hätistäisi siitä pois. (Menee muka karvoja tuulettimeen, pah!) Hertta arvostaa myös korkeakulttuuria ja tiedettä, ja on aina seurana jos luetaan ja etenkin jos luetaan tenttikirjaa tai askaroidaan gradua. (Lekottelu kirjan tai lehden päällä luo kuvaa älykkäästä hallitsijasta.) Tieteen arvostuksesta kertoo sekin, että aikanaan pääsykoekirjani toimi myös prinsessallisena hampaidenteroitusvälineenä.

Kaksostelua vuodelta 2008.

Kuten sanoin, kissat ovat kaksosia. Ne tekevät kaiken kahdestaan. Ne viettävät aikaa synkronoiduissa kissa-asennoissa. Ne tuijottavat yhdessä ulos. Ne tulevat syömään yhdessä. Ne nukkuvat yhdessä. Ne peseytyvät yhdessä. Nyt tähän kaksosrakkauteen on kuitenkin tullut ryppy. Hertta oli eilen eläinlääkärissä (ei mitään vakavaa, onneksi). Jostain syystä Unto on mennyt Hertan lääkärikäynnistä ihan tolaltaan. Se on nyt vuorokauden sähissyt Hertalle. Ilmeisesti se kuvittelee kateellisena, että Hertta on käynyt huviretkellä tai sitten lääkärissä käytetty puhdistusneste on vienyt mennessään Hertan ominaishajun. Hertta on ihmeissään, tuijottaa vaan rumia puhuvaa veljeään silmät ymmyrkäisinä. Yleensä se on Hertta, joka pitää jöötä.

Seuraan tilannetta ymmälläni. Aluksi ajattelin, että kyse on hetkellisestä erehdyksestä. Arvelin, että Unto kuvittelee, että Hertan tilalle tuotiin toinen kissa. Nyt tilannetta on kuitenkin jatkunut jo vuorokauden verran. Onko kellekään muulle kissanomistajalle käynyt näin, että parhaat kaverukset yhtäkkiä muuttuvatkin vihamiehiksi? Kauanko tätä sähinää pitää katsella?

Vinkkejä ylioptimistisille banaaninhamstraajille

Oletko se tyyppi, joka ostaa helkutinmoisen määrän tarjousbanaaneja alkuviikosta ja havahtuu loppuviikosta siihen tilanteeseen, että hedelmäkulhossa retkottaa muutama mustunut ja pehmentynyt suikura? Minä olen. Siksi olenkin kehitellyt reseptejä jo parhaat päivät nähneistä banskuista. Leipomiseen tuollaiset vähän elämän kolhimat yksilöt ovat parhaimmillaan, vaikkei niitä viitsi enää aamujogurtin päälle siivuttaakaan. Tässäpä banaanipannukakun ja banaani-mantelimurukakun ohjeet kaikille hajamielisille tarjousrohmuille.

Banaanipannukakku (eli bannukakku, höhhöö), 16 palaa

Banaanipannaria tein eilen ensimmäistä kertaa, sillä havaitsin banaanien lisäksi maidonkin vetelevän viimeisiään. Inspiraatiota hain mm. Pihiltä naiselta ja peruspannarireseptistä. Sokeria olisi saanut olla vähän vähemmän, mutta pistän alkuperäisen reseptin tähän. Vähentäköön kukakin makeutta makunsa mukaan.

3 munaa
1 ½ dl ruskeaa sokeria
7 dl maitoa
2 banaania huolelliseseti muussattuna
3 ½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
2 tl kanelia
1 tl jauhettua inkivääriä
½ dl sulatettua voita/margariinia

Sekoita kaikki ainekset yhteen (jos on viitseliäs eikä piittaa tiskin määrästä, voi ensin sekoittaa toisessa kulhossa yhteen märät ja toisessa kuivat aineet ja sitten sekoittaa kaikki aineet yhteen).

Suojaa pelti leivinpaperilla ja kaada taikina pellille.

Paista 225°c:ssa n. 30 min. Tarjoile esim. kermavaahdon kanssa.

Banaani-mantelimurukakku

Tämän resepti juontaa juurensa jo edesmenneeseen Voisilmäpeliä-blogiin ja sen banaanimuffinseihin, joita olen tehnyt aika usein. Koska yhtenä marraskuisena sunnuntaina en jaksanut täytellä muffinsivuokia, päätin tehdä reseptin pohjalta kakun. Kuivakaappini oli kuitenkin vähän nuiva eikä kaikkia aineksia löytynyt, joten sovelsin aika vapaalla kädellä. Kakusta tuli kuitenkin oikein mainio!

3 ½ dl vehnäjauhoja

1 1/4 tl leivinjauhetta

½ tl soodaa

1/4 tl suolaa

1 tl kanelia

½ tl jauhettua inkivääriä

ripaus jauhettua muskottipähkinää

2 kypsää banaania

1 muna

1 dl (ruoka)kermaa

1/2 dl voisulaa

1 dl sokeria

1 tl vaniljasokeria

Murupäällinen:

1 dl mantelirouhetta

3/4 dl kaurahiutaleita

1/2 dl sokeria 

3 rkl vehnäjauhoa

1/4 tl leivinjauhetta

2 ½ rkl voita

Sekoita jauhot, leivinjauhe, sooda ja mausteet keskenään. Muusaa banaani ja sekoita se munan, kerman, voisulan ja sokereiden kanssa. Lisää tähän kuivat aineet ja sekoita vain sen verran, että aineet juuri ja juuri sekoittuvat.

Valmista murupäällinen: leikkaa voi pieniksi kuutioiksi. Sekoita kaikki kuivat aineet ja nypi voi joukkoon.

Korppujauhota pienehkö kakkuvuka ja kaada taikina vuokaan. Ripottele lopuksi taikinan päälle murupäällinen.

Paista 175-asteisessa uunissa n. 30 minuuttia.

Nänänänänänänänänänänä...

... Batman on vieraillut blogissani.

Huono sängyssä

Arjessa uni muuttuu kaurapuuroksi, halvaksi ja terveelliseksi. Pitää nukkua kahdeksan tuntia, että on pirteä, mutta kuudellakin tunnilla pärjää. Vähän niin kuin hyvä puuro on keitetty maitoon, mutta veteen keitettykin menettelee. Lomauni taas on luksusunta, jonkun muun kattama aamiaispöytä. Vaikka unirytmin sekoittaminen kirpaisee kuin kohtuuttoman hintainen brunssi, niin kerrankos sitä täällä eletään ja rairai. Luksus on luksusta ja arjessa sitten säästellään.

Omat uneni ovat olleet syksyn sekaisin. Illalla uni saapuu vasta reilusti keskiyön jälkeen ja aamulla en osaa enää nukkua. Ennenhän tämä ei ollut mikään ongelma: aamuisin saatoin hyvinkin nukkua vaikka maailman tappiin, jos vaan arki antoi myöden. Ja opiskelijan arki usein antoi. Olen useasti uinaillut autuaasti aamuluentojen yli. Pakollisiin menoihin olen saanut aina karistettua unihiekat silmistä, mutta jos hallaa on aiheutunut vain minulle, niin torkkukäsi on käynyt ahkeraan. Vaan eipä käy enää. Ei siksi, että moraalini olisi jotenkin suunnattomasti kasvanut vaan siksi, että herään nykyään viimeistään kahdeksalta, eikä uni vain enää tule. Se on kuulkaas yksi ripsraps tai valonväläys aamulla ja tämän tytön silmät aukeavat. 

Tiedän kyllä, että tämä on pientä monien muiden univaikeuksiin verrattuna. Oma ongelmani parantuisi, jos saisin vieteltyä itseni sänkyyn vähän aikaisemmin. Arkena ei ole mitään järkeä kukkua pikkutunneille. Mutta en vaan malta. Mitä jos, maailmalla tapahtuu jotain järisyttävää? (Yökyöpelyyteni ansiosta tiesin Michael Jacksonin kuolemasta heti!) Mitä, jos joku päivittää jonkun tosi jännän jutun fabossa? (Ensimmäinen tykkäys on niin mun!) Mitä, jos jään paitsi hurjista juonenkäänteistä? (Parempi vaan kahlata ne sata sivua nyt tai katsoa vielä kolme jaksoa Gossip Girliä!) Viimeistään viikonloppuna kaikki kostautuu ylenpalttisella unimässäilyllä. Vedän kunnolla ranttaliksi. Tukevat perjantaipäikkärit myöhäisiltapäivällä ja kukkumista reilusti lauantain puolelle. Vaikkei aamulla uni maistuisikaan, niin päivällä uni on mannaa. Sunnuntaina ei ihmisten aikaan väsytä kuulkaas yhtään.

Vinkkejä kaivataan. Miten yökyöpeli saa itsensä patistettua sänkyyn ennen kuin muuttuu kurpitsaksi? Miten olla vetämättä uniaan viikonloppuna överiksi? Mikä on paras keino selvitä viiden tunnin unilla? Pitääkö hirsiä vetää puritaanisesti kympistä kuuteen vai saako vähän rönsyillä?

Hähäh, otsikosta huolimatta ei ollut mitään seksijuttuja. Ähäkutti!

Pulleat leivät uunista ulos

Olen syönyt tällä viikolla mm. pakastepitsaa ja kalapuikkoja. Ei kovin mieltä ylentävää. Tänään tahdoinkin sitten oikeaa tuoretta ruokaa, nopeasti. Koska vastapaistettu leipä on milteipä tuorein tietämäni asia, tein pitaleipiä. Sisään upposi halloumia, tsatsikia, salaattia, tomaattia ja punasipulia. Suitsaitsukkelaa ja ah, mieleni yleni jostain kolmosen tasolta ainakin kasipuoleen. Tähän voisi laittaa sen yhden einesfirman sloganin, mutta eiköhän ne einekset ole tältä viikolta nähty.

Uunissa leivät sanovat puffhuijaa ja pullistavat itsensä.

Pitaleivät (10 kpl)

7–8 dl vehnäjauhoja

3  dl kädenlämpöistä vettä

25 g hiivaa

1 tl suolaa

1 tl sokeria

1 rkl öljyä

Sekoita hiiva kädenlämpöiseen veteen ja sekoita joukkoon muut aineet mukaan lukien suurin osa jauhoista. Taikina kannattaa jättää hiukan löysähköksi. Vaivaa taikina ja anna kohota liinan alla n. 30 min.

Lämmitä uuni 225 asteeseen. Pyöritä taikinasta kymmenen palloa ja kaulitse ne runsaan jauhotuksen kera 1-2 cm paksuisiksi. Nostata leivinpaperilla suojatulla pellillä 10 min. Kohotus on tärkeää, sillä muuten leivät jäävät littanoiksi!

Paista uunin ylätasolla 5–10 minuuttia kunnes leivät ovat kohenneet ja saaneet kauniin värin. Pitaleivät muodostavat noustessaan taskun, joten älä pistele niitä haarukalla tai avaa uunia paiston aikana.

Alkuperäinen resepti: Valio. 

Sunnuntai on ihmiselle susi

Kuvassa esiintyvä tuulitakkiin pukeutunut bloggari ei myönnä käyneensä Stockmannilla kyseisessä kostyymissä.

Perun aamuiset puheeni. Viikossa ei missään nimessä pitäisi olla kahta sunnuntaita. Lauantaille kaikki ovet ovat avoimina, elämä on mahdollisuuksien vuoristorata. Huominen on kaukana eikä kilon karkkipussista, aamuksi venyneestä yöstä tai tekemättömistä töistä kannata morkkistella. Vaikka sunnuntai olisi kuinka aurinkoinen ja leppeä, kalpenee se siskolleen. Sunnuntailla on mairea ja rento imago brunsseineen ja kävelyineen, mutta oikeasti se on suorituskeskeinen takakireä ämmä. Kyllä ne parhaat brunssit on kuulkaas aikataulutettu kalenteriin jo ajat sitten. Sunnuntai muistuttaa viikon alussa tehdystä lupauksista ja painostaa aamuyön tunteina pohtimaan tulevaa. Se juoruaa lauantain tekemisistä bestikselleen maanantaille ja kihertää pahasuovasti, kun maanantai herättää lauantailapsen henkisellä litsarilla. 

Lorun mukaan se joka syntyy sunnuntaina, on hyvä ja kaunis ja huoleton aina. En nyt menis vannomaan, vaikka sunnuntain lapsi olenkin.

Vaan nyt se on jo eilinen

Hupshejaa, niin vierähti viikko. Ja olipas se viikko hirveä: päänsärkyinen, nihkeä, pelkkää maanantaita viiden päivän verran. Vaan hirveän viikon vastapainoksi eilen oli kiva päivä. Heräsin ensimmäistä kertaa tällä viikolla levänneenä ja päänsäryttömänä. Ulkona oli epämarraskuisen aurinkoista ja lämmintä, suorastaan kaunista.

Oli hyvä päivä kierrellä antikvariaateissa ja istahtaa kahvilaan, jossa ei ole ikinä ennen käynyt. 

 Oli hyvä päivä pyörähtää kirjakaupassa.

Oli hyvä päivä raaputtaa arpoja, vaikkei niistä mitään voittanutkaan.

Oli hyvä päivä kierrellä kauppahallissa ja torilla ostamatta mitään.

Oli hyvä päivä pussailla liikennevaloissa. (Uuh, Dingo-fibat...) Oli hyvä päivä katsoa kotisohvalla huonoja elokuvia ja syödä hyvää ruokaa. Oli hyvä päivä paistaa lettuja.

Jos viikossa on viisi maanantaita, niin kai on ihan kohtuullista pyytää, että viikossa olisi siinä tapauksessa myös kaksi sunnuntaita. Eilinen sunnuntai-lauantai oli hyvä, joten toivotaan, että tämä sunnuntai-sunnuntai olisi vieläkin parempi.

El cario que te tengo no te lo puedo negar

Kun appivanhemmat pyysivät meitä Buena Vista Social Clubin konserttiin, kohautin olkiani ja ajattelin, että voisin hyvin pönöttää puolitoista tuntia Finlandia-talon mukavissa penkeissä. Onhan se Finlandia-talon arkkitehtuuri mielenkiintoista katsottavaa ja lattarimusiikki ihan kuunneltavaa. Junassa Helsinkiin väsytti ja marraskuu upotti kylmät hampaansa sukkahousuin verhoiltuihin sääriini. 

Finlandia-leivosta mutustaessani en arvannut, että pian nousisin osoittamaan suosiota seisten ja antaisin tanssijalan vipattaa. Olisin tahtonut bailata keskikäytävällä, mutta siihen suomalainen jäykkyyteni ei antanut periksi. Tanssasin siis siivosti omalla paikallani ja läiskytin käsiäni yhteen. Hymyilin vieressäni hippaavan jakkupukurouvan kanssa. Ymmärsin lukiossa luetun espanjan turvin sellaisia sanoja kuin corazon ja el cario. Olin aika onnellinen. Vieräytin kaikessa hiljaisuudessa muutaman kyyneleen. Ajattelin, että sitten kun olisin Omara Portuondon ikäinen, tanssisin kyllä jukoliste keskilattialla. 

Konsertin jälkeen sade piiskasi pimeää Helsinkiä, mutta minäpä kietouduin chan chan -lämpöön ja suojasin itseni anopin lainaamalla punaisella sateenvarjolla. 

Terveisiä kakkutehtaasta

Tämmöinen kakkukaaos menossa. Hyvää tulevaa isänpäivää vaan kaikille!

Todellakaan mitään blogirajaa. Tämmöstä tää on oikeesti, kun leivon.

Monitasoista piirakkanostalgiaa

Kuten blogin ensimmäisessä postauksessa sanoin, olen pitänyt aiemmin jos jonkinmoisia blogeja. Yksi niistä oli ruokablogi, joka ei ollut kovinkaan innovatiivinen eikä kovinkaan pitkäikäinen. Pelastin sen arkistosta kuitenkin yhden reseptin, joka on minulle kovin rakas. Olen saanut reseptin isän työkaverilta joskus yläasteaikoina ja leivoin tätä herkkua jäähyvästeiksi, kun lopetin työt ekassa ihkaoikeassa kesätyöpaikassani. Ajatella, olin silloin 16-vuotiaana kesätyöläisenä ja 22-vuotiaan ruokabloggarina sama ihminen kuin nyt. Tosin ihmisen solukko kuulemma uusiutuu seitsemässä vuodessa.

"Nyt on ollut kiire. Ja kun on kiire, on ihanaa saada ruokaa nopeasti ja helposti. Ja kaikkein parasta on, että ruokaa on valmiina jääkaapissa. Parhautta on myös se, että on jokin mukava herkkupala odottamassa sitä kaikkein angstisinta hetkeä." Ajatuksia vuodelta 2009. 

Yhäkin on muuten kivaa, jos angstisinta hetkeä odottaa jääkaapissa jokin herkku. Tämä piirakka on helppo, huokea ja hyvänmakuinen eli juuri oivallinen arjen piristäjä. Parhaimmillaan tämä on jääkaappikylmänä, joten kannattaa malttaa seuraavaan päivään.

Ruokakuvaa vuodelta 2009.

Rahkapiirkka (2 vuoallista/pellillinen)

Pohja
4 lasia vehnäjauhoja
2 lasia sokeria
2 tl soodaa
2 tl leivinjauhoja
2 rkl vaniljasokeria
250 g sulaa margariinia/voita

Sekoita kaikki aineet yhteen ja siirrä n. 1/3 taikinasta toiseen kulhoon. Lisää suurempaan osaan

1 kananmuna
1 purkki kerma-/kevytviiliä

Täyte
2 prk rahkaa
2 kananmunaa
1 lasi sokeria
2 tl vaniljasokeria
1 sitruunan raastettu kuori ja mehu

Sekoita kaikki täytteen aineet yhteen. Levitä taikina leivinpaperilla vuoratulle pellille ja kaada täyte taikinan päällä. Loppu (siis alussa erotettu 1/3-taikina) taikina täytteen päälle muruiksi. Paista 200-asteisessa uunissa n. 30 min. Mittalasina olen itse käyttänyt 2 dl vetoista mukia.

Suoraan kissatosielämästä

Olen koko aamun yrittänyt vääntää oppimispäiväkirjaa. Ja kyllä, deadline on tänään. Olen sinnitellyt viimeiset kaksi päivää sen voimalla, että puolentoista kuukauden kuluttua olen raapustanut viimeiset luentomuistiinpanoni, palauttanut viimeisenkin viheliäisen oppimispäiväkirjan ja istunut viimeisen tentin. Jäljellä on vielä 38 opintopisteen verran verta, hikeä ja kyyneleitä. Ja saman verran gradua.

Valitettavasti juuri tänä aamuna kissaani on turboahdettu hyperaktiivista rakkautta noin viiden normaalin kissan verran. "Purr. Hypin pöydälle! Rullaan matot. MIAU! Syliin, syliin, syliin. Toin sulle villasukan. Hei pliiiiiiiis!" Otin kissan syliin ja leikin sen kanssa vähän. Yritin imeä siitä kissaenergiaa itselleni. Jospa paukuttaisin oppimispäiväkirjan kasaan hyperaktiivisen kissan tarmolla. Kissa ainakin väsähti. Voisikohan sitä käyttää energialähteenä koko syksyn?

Oatmealin sarjakuva jotenkin kolahti, kun näin sen ekaa kertaa Go4ItVol2:ssa. Ai niin, on mulla toinenkin kissa. Sitä ei kiinnosta. Se suunnittelee maailmanvalloitusta, tai no ainakin ruokakupilla käyntiä.

Sarjakuva The Oatmeal.