Hienostuneempaa huikopalaa

Kukapa ei leipoisi lastenkutsuille Torta di Castagne e Cioccolatoa tai pyytäisi lempiarkkitehdiltaan pienoismallia suunnittelemastaan ruuasta? Jokainenhan käyttää keittiössään tietysti vain vapaana kasvatettua kotikoulutettua luomukanaa ja tilaa raaka-aineensa tiettömän tien takaa. Lihaliemikuutioita käyttävät vain ne, joilla ei ole itsekunnioitusta.

"Beauty is food. Food is beauty. Batter hides beauty.
Imagine Brad Pitt coated in this hideous, crispy, orange gunk. What a desecration." Kuva BBC.

Ruokaohjelmat, blogit, lehtijutut ja keittokirjat esittävät tietynlaisen kuvan ruuasta ja syömisestä. Jos saan sanoa, se kuva on välillä kovin pintasiloteltu ja ylenpalttisen hienostunut kampasimpukoineen ja samppanjabrunsseineen. Samaan syssyyn kun vielä heittää kaikki intohimoiset ruokavaliohurahtaneet GI-dieetteineen, karppauksineen ja viiskakkosineen, alkaa arkisen makaronilaatikon syöminen tuntua siltä kuin kertoisi piikittävänsä natriumglutamaattia suoraan suoneen. Vaikka kotoilu, alusta asti itse tekeminen ja perusraaka-aineiden kunnioitus ovat minustakin pelkästään kannatettavia arvoja, livahtavat ruokapöytäkeskustelut helposti snobbailun puolelle.

Minusta onkin ollut riemastuttavaa katsoa BBC:n jo vuonna 2003 ilmestynyttä Posh Noshia, joka onnistuu yhä osumaan ruokasnobbailun ytimeen ja saa minut tikahtumaan nauruun. Posh Noshin keittiössä keikaroivat ja jännittävää ruokatermistöä viljelevät Simon ja Minty, hienostoravintolan omistava ylempiluokkainen brittipariskunta. 10-minuuttisiin jaksoihin on saatu mahtumaan sellainen määrä sosioekonomista turhautumista ja ruokakeikarointia, että jo yhden jakson katsomalla saa tarpeelliset hiven- ja ravintoaineet estämään alkavan snobbailujomotuksen. Jo puhjenneeseen akuuttiin fiineilykohtaukseen suosittelen hoidoksi joko kaikkien jaksojen putkeen katsomista tai pitkäaikaisempaa päivittäistä käyttöä. Kaikki jaksot löytyvät YouTubesta.

Äpylit käyttöön!

Apple pie, tuo amerikkalaisuuden symboli. Sitä on pakko tehdä kerran syksyssä. Varsinkin, jos saa tuhottomasti äpyleitä vanhemmilta. (Äpyli on tietysti omena fingelskaksi, ollaanhan tässä amerikkalaisen reseptin äärellä. Hehheh.)

Kinuskikissan reseptiä olen käyttänyt jo useampana vuotena, tosin tällä kertaa vähän sovelsin täytettä. Ensinnäkään en kuorinut omenoita, koska ne olivat kotimaisia. Edellisinä vuosina täyte on jäänyt mielestäni vähän kovaksi tunnin paistelusta huolimatta, joten tällä kertaa pehmensin omenoita hetken kattilassa pienen voinokareen kera. Kannatti kyllä, sillä täytteestä tuli ihanan pehmeää. Tarjoilin piirakan inkivääri-kanelikermavaahdon kera. Oli kuulemma "paras tämmönen omenajuttu, mitä oot vähään aikaan tehnyt". Uuh, leipuri-itseluottamukseni nousi juuri kolme pykälää.

Sydämet on vinksallaan!

Apple Pie

Pohja:
4 ½ dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
¼ tl suolaa
150 g voita tai margariinia
½ dl vettä

Täyte:
1 kg omenoita
1 ½ dl fariinisokeria (itse käytin ruskeaa ruokosokeria)
3 tl vaniljasokeria
2 tl kanelia
3 rkl perunajauhoja
2 rkl sitruunamehua
n. 1 ½ cm pätkä tuoretta inkivääriä raastettuna
1 rkl voita

Voiteluun:
1 muna
hyppysellinen ruokosokeria

Sekoita vehnäjauhot, sokeri ja suola kulhossa. Paloittele joukkoon voi. Nypi voi ja jauhot sekaisin ja lisää joukkoon nopeasti sekoittaen vesi. Laita taikina jääkaappiin vähintään tunniksi.

(Kuori omenat) ja poista omenankodat. Leikkaa lohkoiksi ja halkaise lohkot kahtia.  Sekoita omenoiden joukkoon fariini- ja vaniljasokeri, kaneli ja sitruunamehu. Hauduta omenia laakeassa kattilassa tai pannussa voinokareen kanssa miedolla lämmöllä, kunnes omenat ovat hieman pehmenneet ja niiden rakenne alkaa hiukan rikkoutua. Sekoita joukkoon perunajauho.

Voitele piirakkavuoka. Kauli puolet taikinasta jauhotetulla pöydällä hieman vuoan pohjaa suuremmaksi levyksi. Nosta taikina vuokaan ja tasoittele reunat. Kaada omenaseos vuokaan. Kauli loput taikinasta leivinpaperin päällä vuoan halkaisijan kokoiseksi levyksi. Leikkaa levyyn aukkoja veitsellä tai piparimuotilla. Kippaa taikinalevy leivinpaperin avulla vuoan päälle. Painele reunat kiinni pohjataikinaan ja asettele kuviot siististi. Pyyhi pullasudilla mahdolliset jauhot taikinan päältä. Voitele taikinakansi munalla ja ripottele päälle hiukan sokeria. Paista 200 asteessa uunin alatasolla 60 minuuttia. Suojaa pinta foliolla, kun se on saanut hennosti väriä.

Alkuperäinen resepti: Kinuskikissa

Aika varata kampaaja?

Näin tässä yhtenä yönä häiritsevän mieleenpainuvaa unta, jossa olin voittanut ilmaisen tukkastailauksen joltain ladidaa-super-kampaajalta, joka paljastui nuoreksi tytöksi. Olin unessa ihan kamalan stressaantunut siitä, että kampaaja yritti koko ajan värjätessään hiuksiani roiskia väriä lempivillatakilleni. Lopulta (kampauskaapu päällä) kiskoin villatakin yltäni ja värjöttelin puolialasti viitan alla. Lisäksi kampaaja kuivasi latvojani samalla, kun värjäsi tyvikasvua. Lopputulos oli  90-luvun missimäinen ja jouduin vielä esittelemään tukkaani gaalassa. Muistan vieläkin gaalatilanteen ahdistavuuden. Olin pimeässä auditoriossa ja yhtäkkiä kirkkaat spottivalot kääntyivät minuun ja jouduin vilkuttamaan missivilkutusta missitukassani ihmisten tuijottaessa.

Ysärimissitukkaa. Kuva MTV3.

Olen viime aikoina nähnyt aika paljon maailmanloppu-unia, joissa heiluvat zombit muut apokalyptiset uhkakuvat. Silti tämä pinnallinen hömppäuni tuntui paljon ahdistavammalta. Mitä se kertoo minusta? Ehkä koen nykyajan ulkonäköpaineet niin kovina, että ne tulevat uniini. Ehkä käsittelen öisinkin jatkuva tukkahäpeäni (olen aina se tyyppi, joka ei "ehtinyt" laittaa tukkaa). Ehkä haaveilen salaa misseydestä. Tai ehkä minä kestän maailmanlopun mutten missitukkaa. Tulkoot zombit ja hornantulet, kunhan hiukseni säästyvät vetyperoksidilta ja tupeerauskammalta!

No se Split!

Mitä minä haluan sanoa Splitistä? Matka oli kiva. Häälomakohteena Split oli sopivan romanttinen, mutta kuitenkin rouhea. Paikka tuntui elävältä, ei pelkästään turisteille luodulta lomakohteelta. Joka puolella liputettiin kaupungin omaa jalkapallojoukkuetta. Paikallisia oli runsain mitoin rantabulevardilla ja sen ökykahviloissakin.

Parasta olikin hakea jäätelötötterö (pallo maksoi aina noin euron!) tai pala pitsaa (1,30 €) ja istahtaa Riva-rantabulevardin penkille ihmettelemään ihmisvilinää. Lapset juoksivat, aikuiset istuksivat tai kävelivät. Koirat jolkottelivat vapaina omistajiensa perässä. Meno oli leppoisaa. Auringon helottaessa taivaalla ja meren välkehtiessä edessä oli helppo uppoutua kepeisiin loma-ajatuksiin. Tämä oli ehdoton ykkösajanvietteemme ja hyvä niin. Ainoa miinus oli rantabulevardia hallitseva pulumafia. Pulut olivat aika röyhkeitä ja ainakin minä vähän pelkään noita dinosaurusten aivottomia jälkeläisiä, jotka voivat läjäyttää kakkapommin viattoman turistin kutreille hetkenä minä hyvänsä.

Riva!

Pelottava pulu uhkaa lomalaisten rauhaa.

Toinen ajanvietteemme oli Diocletianuksen palatsialueella kiertely. 300-luvulla keisari Diocletianuksen eläkepaikaksi rakennettu palatsi on suuri, miltei oma kaupunginosansa, ja hyvin säilynyt. Palatsi on Unescon maailmanperintökohde. Emme lopulta saaneet aikaiseksi mennä maksulliselle esittelykierrokselle tai aluella oleviin museoihin, mutta riitti näkemistä muutenkin. Itse ainakin nautin kapeilla kujilla vaeltelusta. Leikittelimme sillä ajatuksella, mitä kaikkea palatsin seinät olivat vuosien saatossa ehtineet todistaa. Samat seinät, jotka olivat olleet pystyssä jo roomalaisten aikana, olivat myös nähneet Venetsian vallan ajan, Napoleonin joukot, Itävalta-Unkarin ja Jugoslavian. Nyt niitä toljotti joukko turisteja.

Alue ei tosin ollut mikään kuivakka ulkoilmamuseo, vaan palatsin alueella asuu yhä ihmisiä ja (turisti)ravintoloitakin tuntui olevan jokaisen aukion nurkassa. Myös erilaisia puoteja ja merkkiliikkeitä löytyi kapeiden kujien varsilta. Alue on todella sokkeloinen, joten sieltä ei varsinaisesti kannattanut lähteä etsimään mitään. Parasta oli vain antaa jalkojen viedä ja nenän näyttää suuntaa.

Diocletianuksen palatsissa hengaili meidän lisäksemme myös roomanaikaisia sotilaita.

Osa kujusta oli todella kapeita.

Palatsialue on nähnyt kaikenlaisia valloittajia. Viimeisimpänä turistit ja tägääjät.

Mihinhän nämä portaat johtavat?

Asiakaspalvelu oli Splitissä usein aika kehnonlaista. Ravintolassa sai odottaa tarjoilijaa ensin tilauksen yhteydessä ja uudestaan laskua pyytäessä. Kaupassa myyjä ei kerran löytänyt sämpyläpussista hintaa, joten pussi heitettiin olan yli kovaan ääneen säksätten. Sama kassaneiti otti asettamamme seuraava asiakas -kapulan pois kovaan ääneen huokaillen ja sitten hetken päästä sekoitti meidän ja seuraavan asiakkaan ostokset. Toisaalta asiakaspalveluhaluttomuus oli positiivistakin: ravintolan ruokalistaa sai silmäillä rauhassa ilman sisäänheittäjää ja kaupassa sai rauhassa kastella ilman ylenpalttista tyrkytystä. Toki joissain paikoissa sai myös ihan asiallista ja ystävällistäkin asiakaspalvelua. Usein asiakaspalvelun laatu johtui varmaan myös yhteisen kielen puutteesta, sillä harva vanhempi ihminen taisi englantia ja me taas emme luonnollisestikaan osanneet kroatiaa. Nuorempi väki taas puhui englantia yleensä todella hyvin ja palvelukin pelasi paremmin.

Vaikka asiakaspalvelun laatu oli välillä mitä oli, niin koin kaiken toiminnan aina rehelliseksi. Yhden ainoan kerran koin pientä turistihuijauksen makua, kun aamiainen, joka näytti listalta herkulliselta, osoittautui leiväksi, sekä voi- ja marmeladinapeiksi. Varsinkin, kun mies sai samalla hinnalla ihan mehevän munakkaan. Noh, kerrankos sitä. Muuten laskut olivat täsmällisiä, vaihtorahat tulivat oikein, ruoka sitä mitä oli tilattu eikä mitään yllättäviä ekstramaksuja ilmestynyt tyhjästä.

Ruuasta en jaksa hirveästi jaaritella. Se oli hyvää. Pienemmällä budjetilla matkaajille suosittelen ehdottamasti pizzaa, se oli joka paikassa ohut- ja rapeapohjaista ja täytteet olivat freesejä. Mitä simppelimmät täytteet, sen parempi. Myös erilaiset pienistä kadunvarsipaikoista saadut leivät (etenkin Tripadvisorissakin hehkutetun Kantun Paulinen ćevapit, n. 2,5 €) olivat mainioita mahantäyttäjiä. Lisäksi söimme huiman määrän paikallisia viinirypäleitä, jotka olivat todella herkullisia.

Pizza oli hyvää!

Nolona tunnustan, että meihin iski kala-ahdistus ja tuoreet merenelävät jäivät pitkälti kokeilematta, vaikka ne varmasti ovat Splitin ruoka-aatelia. Katselimme Tripadvisorista arvioita ja kuvia, mutta koska jokaisesta paikasta oli tietysti aina muutama negatiivinen kommentti ("sairastuimme ravintolan simpukka-annoksesta", "kala oli selvästi mennyt huonoksi", "en ymmärrä tätä hehkutusta, ruoka oli pahaa", no kyllä te tiedätte), emme osanneet päättää mihin menisimme ja sitten loma olikin jo kulunut. Hups. Seuraavalla kerralla sitten.

Säät suosivat meitä koko reissun ajan. Yhtenä iltana/yönä ja sitä seuranneena aamuna ukkosti, mutta muuten aurinko helli meitä pohjoisen asukkeja. Paikalliset tosin kulkivat toppatakeissa ja miehen kroatialaistuttu päivitteli matkasta kuultuaan, että miksi ihmeessä olimme matkustaneet maahan talvella.

Miksi on niin vaikeaa olla kiva tuntemattomalle naapurille?

Leivoin eilen tosiaan korvapuusteja. Ne näyttivät vähemmän räjähtäneiltä etanoilta kuin yleensä eli onnistuivat yli odotusten. Tein myös omenahilloa. Tällaisista asioistahan blogissa pitää hehkuttaa. 

Tässä kodinhengetärhuurussa melkein muutuin kivaksi ihmiseksi, sellaiseksi joka jakelee pullaa tuntemattomille naapureille keittiön ikkunasta. Mies tuli myöhään kotiin ja sanoi, että meidän ikkunan alla korjataan pyörää aika kireissä tunnelmissa. Samastuin tilanteeseen, yhdentoista aikaan lokakuisena sunnuntai-iltana ei ole kivaa paikkailla mielitiettynsä konkelia. 

Hetken aikaa ajattelin, että hitto, vien kärhämöivälle pyöränkorjaajapariskunnalle pullaa. Pulla jos mikä rauhoittaa tilannetta. Olin jo käärinyt kaksi kauneinta korvapuustia sievään lautasliinaan, kun nolous iski. Mitä jos ne karppaavat tai ovat vegaaneja? Mitä, jos ne muuten vaan vastustavat korvapuusteja (sellaisiakin ihmisiä eittämättä on olemassa)? Mitä ne ajattelevat, jos joku naapuri tuo niille pullaa kotilegginssit jalassa? Hullunahan ne pitävät. Ajattelevat, että se alakerran nainen on vähän outo. 

Minä haluaisin olla se kiva pullanainen, mutten uskalla. Miksi on niin pirun hankalaa ja nolottavaa olla kiva tuntemattomille?

Matkassa parasta on kotiinpaluu

Matka oli ihana, vaan onpa ollut ihanaa olla kotona. Olen ihan tohkeissani pyörinyt kotona ja etenkin keittiössä. Lupaan kertoa aatteitani Splitistä, mutta nyt on pullan aika.

Oma koti korvapuusti, vaikka on muukin maailma makea.

Lisää perusruokaa

Viime viikolla kurpitsan kanssa kävi niin köpelösti, että tein koko loppuviikon ruokia, jotka eivät ole ikinä epäonnistuneet. Vähän tylsää kieltämättä kierrättää vuodesta toiseen samoja reseptejä, mutta joskus vaan on mentävä sieltä mistä aita on matalin. Toivottavasti Splitin loma tuo uutta inspiraatiota kokkailuihin.

Tällaisia arkisia pika-pika-pastoja on varmasti netti pullollaan, vaan kannanpa minäkin oman korteni kekoon. Tämä on nopeaa, hyvää ja helppoa. Pinaatin, fetan ja valkosipulin liitto on vastustamaton! En muista mistä reseptin olen aluperin löytänyt, mutta ainakin Pirkalta löytyy hyvin samanoloinen pasta.

Feta-pinaattipasta (2 annosta)

1,5 tl voita
1,5 tl oliiviöljyä
1 punasipuli
3 valkosipulin kynttä
125 g tuoretta babypinaattia
250 g kirsikkatomaatteja
100 g fetajuustoa
mustapippuria
n. 200 g kuivapastaa (esim. tagliatellea tai spagettia)

Leikkaa punasipuli ja valkosipulin kynnet ohuiksi viipaleiksi ja hauduta ne paistinpannulla voi-öljyseoksessa melko pehmeiksi. Laita reilusti suolalla maustettu pastavesi kiehumaan. Kun vesi kiehuu, lisää pannulle huolellisesti pesty ja valutettu pinaatti sekä halkaistut kirsikkatomaatit. Lisää pasta keitinveteen. Pastan ollessa kypsää on pinaattiseoskin kutakuinkin valmista. Sekoita valutettu pasta ja pinaattiseos yhteen, murustele päälle fetaa, mausta mustapippurilla ja nauti.

Itse käytin tällä kertaa vihreää pinaattipastaa, jota sattui löytymään kaapista. Olipahan ainakin värikästä! 

Pikaisia lomakuulumisia

Loma on alkanut oikein mukavasti. Lento meni melko kivuttomasti, vaikka edellinen yö olikin kulunut pitkälti valvoen. Saatiin hotellihuone tuntia aikaisemmin ja hotelli osoittautui mahtavaksi löydöksi. Hotelli on uusi, joten tilat ovat luonnollisesti moitteettomassa kunnossa. Myös henkilökunta on älyttömän ystävällistä. Voin kyllä suositella Hotel Marulia lämpimästi kaikille, jotka ovat Splittiin lähdössä. Tosin eihän tässä tiedä, mitä vielä tapahtuu.

Muutenkin Split on näyttänyt parhaat puolensa. Aurinko on paistanut ja joka päivä lämpötila on noussut 20 asteen paremmalle puolelle. Vielä ei ole satanut kertaakaan. Olemme kierrelleet kaupungilla ja käyneet ihmettelemässä Diocletianuksen palatsia, syöneet hirveän määrän hyvää jäätelöä ja ottaneet rennosti. Eli loma on alkanut juuri niissä tunnelmissa, kuin mitä siltä toivoin.

Hiphei Suomi!

Tämän ilmestyessä olen toivottavasti tukevasti Kroatiassa, tarkemmin sanottuna Splitissä. Varasimme lyhyen häämatkan tänne. Toivottavasti saadaan nauttia edes hiukkasen auringosta. Sääennuste on luvannut sadetta ainakin ensimmäisiksi päiviksi. Harmi!

Toivottavasti meillekin riittää aurinkoa!
Kuva täältä

Varasimme matkan aika lyhellä varoitusajalla (heh, noin kaksi viikkoa sitten), eikä meillä kummallakaan ole hirveästi mitään ennakkokäsityksiä tai -odotuksia paikasta. Moni on kuitenkin kehunut Kroatian rannikkoa, kun häämatkastamme olemme kertoneet. Itse odotan hengähdystaukoa arjen keskelle, kahdenkeskistä olemista ja edes pientä auringon pilkahdusta. Onneksi ainakin matkaseura on hyvää ja huolella valittua!

Vinkkejä otetaan vastaan. Tosin en tiedä ehdinkö käydä kurkkaamassa blogia reissun aikana.

Perusasioiden äärelle

Kurpitsamokasta järkyttyneenä olen pidättäytynyt viime päivät tutuissa ja satavarmoissa resepteissä. Kaiken lisäksi joku Hullujen Päivien tarjouksista päättävä tyyppi on selvästi ihastunut näihin halloumifajitaksiin, sillä melkein kaikki tarvittavat ainekset olivat tarjouksessa. Jee!

Itse tykkään kovasti erilaisista tortilloista, tacoista ja fajitaksista. (Tosin en ole ihan varma mitä eroa näillä on. Tacot kai ovat niitä kovakuorisia, mutta entäs miten eroavat tortillat ja fajitakset?)

Olen aika laiska vääntämään montaa eri täytettä, sillä siellä lätyn sisällä ne kuitenkin menevät sekaisin. Teenkin aika usein tuollaisen vähän rouheamman guacamolesalaatin erillisen tuoresalsan, salaatin ja guacamolen sijaan. Yleensä teen tulisen salsakastikkeen itse, mutta nyt mentiin valmiilla soossilla. (Mikä on typerää, kun mietti miten nopeasti sen soossin oikeasti väsää...) Lätytkin ostin kaupasta, vaikka nekin voisi tietysti tehdä itse. Laiskuus ja nälkä yllättivät. Resepti on alun perin Pirkan. Tässä oma hieman yksinkertaistettu versioni. Guacamolesalaatti kannattaa kyllä tehdä, sillä se tuo tähän ruokaan mukavasti raikkautta.

Arvaa sainko syötyä siististi? (No en saanut.)

Halloumifajittakset (4 annosta)

paketti halloumjuustoa

hiukan öljyä kasarin pohjalle
1 suuri punasipuli
2 paprikaa
1 kesäkurpitsa
1 tuore chili
suolaa
mustapippuria

Lisäksi tarvitset:
tortillalättyjä (8 kpl)
tulista salsakastiketta
ranskankermaa
guacamolesalaattia

Paloittele kasvikset sopiviksi suupaloiksi, hienonna chili melko pieneksi silpuksi ja lisää ne kasariin, jossa on tippa öljyä pohjalla. Anna kasvisten paistua niin, että ne ovat sopivan kypsyisiä. (Itse kypsytin niitä tällä kertaa liikaa ja niistä tuli vähän mössöä.) Mausta kasvikset suolalla ja pippurilla. Leikkaa halloumi ohuiksi siivuiksi ja paista molemmin puolin kuumalla pannulla.

Tarjoile kasvishöystö ja halloum tortillalettujen, salsakastikkeen, ranskankerman ja guacamolesalaatin kanssa.

Pikainen guacamolesalaatti (riittää neljälle tortillatäytelisäkkeeksi tai kahdelle lisäkesalaatiksi)

Nam!

puolikas punasipuli
puolikkaan limen mehu
1 tl chilitahnaa
1 valkosipulin kynsi murskattuna
1 syöntikypsä avokado
2 tomaattia
kourallinen tuoretta korianteria silputtuna
mustapippuria
ripaus suolaa
ruukullinen salaattia

Silppua sipuli pieneksi. Lohko tomaatit ja avokado sopivankokoisiksi suupaloiksi sekä revi pesty salaatti. Sekoita kaikki ainekset yhteen ja anna maustua hetken aikaa. Tarjoile tortillojen tai fajitasten välissä tai lisäkesalaattina jonkin muun ruuan kanssa.

Vaatehullutteluhaaveita

Tänään ne alkavat! Hullut Päivät! Tässä lupaamani Hullujen Päivien vaate- ja asustepuolen ihastukset. Paljonhan tuolla olisi ollut muutakin kivaa, mutta nämä olisivat ehkä tarpeellisimmat. Tosin haaveiluahan tämäkin on, ei opiskelijabudjetti millään veny kaiken hankkimiseen.

Lisäksi lähdemme reissuun aikaisin lauantaiaamuna, joten viikonlopun hulluttelut jäävät senkin takia välistä. Tosin en valita, eiköhän Kroatian rannikko peittoa mennen tullen hulluttelushoppailut.

Kuvat täältä.

Olen hankkinut itselleni jo tosi kivat talvinilkkurit, mutta niissä on sen verran (eli minun tapauksessani aika tosi vähän) korkoa, että kaipaisin kaappiin myös vähän tasapohjaisempia kenkiä. Clarksin nilkkurit olisivat just passelit ja kivan rouheat. Myös kumpparit tarvitsisin ja nuo keltaiset ilopillerit toisivat varmasti hymyn huulille harmaampinakin sadepäivinä. Lisäksi Turun talvi on tunnetusti kovin loskainen ja pörrövuori pitäisi jalat varmasti lämpöisinä sohjokahlausta harrastaessa. Toisaalta välillä Turku yllättää myös napakoilla pakkasilla, joten kunnon toppatakilla olisi käyttöä. Superlämpimästä untuvatakista olen haaveillut jo tovin, eikä tuo Marc O'Polon untsikka näytä mielestäni yhtään pahalta.

Rakastan neulemekkoja, eikä siis ihme, että niitä löytyy kollaasista kaksin kappalein. Mikään ei mielestäni ole kivempi työvaate. Neulemekko on päällä mukava, mutta kuitenkin kohtalaisen skarppi, jos tarve sitä vaatii. Tuota yksiväristä mekkoa ajattelin ihan oikeasti käydä hipelöimässä. Josko siitä tulisi syksyn luottovaate. Myös puuvillaiselle perusneuletakille olisi käyttöä, sillä sen voi yhdistää niin helposti asuun kuin asuun. Haaveilen myös ohkaisesta ja lämpimästä kaulahuivista, johon voisi tarvittaessa kietoutua vilua karkuun vetoisassa luentosalissa tai kirjastossa nyhjätessä. Harmaa kašmirvillahuivi  olisi kuin tehty tähän tarkoitukseen. Hinta vaan pikkaisen kirpaisee...

En omista tällä hetkellä pätevää arkilaukkua, jota voisi käyttää koko omaisuuden mukana raahaamiseen. Tiedättehän, sellaista, mikä kantaisi mukisematta opiskelupaperit, meikkipussukan, penaalin, tenttikirjat ja tarvittaessa vaikka pienet ruokaostokset. Tällä hetkellä viuhdon menemään yhdestä konferenssista saatu ilmainen kangaskassi olalla. Ei kovin professionaalista. Siksipä tuo nahkainen Liebeskindin laukku kovasti kutkuttelisi. Pienempia laukkuja omistan, mutta tuo Ted Bakerin kirjekuorilaukku on niin soma, että ottaisin sen heti itselleni. Enkä taida omistaa yhtään mustaa laukkua, joten eikös tämä olisi tällä sovittu. Tuon Samsoniten laukun ottaisin mielelläni Kroatian reissuun mukaan. Sinne saisi pakattua kimpsut ja kampsut ja ehkä vielä tuliaisetkin voisi mahduttaa mukaan. 

Joko olette ovilla jonottamassa?

Hulluja haaveita kotiin ja keittiöön

Suhteeni Stockmannin Hulluihin Päiviin on jotenkin ristiriitainen. Joka syksy ja kevät odotan niitä innoissani, selailen kuvastoa ja käyn paikan päällä fiilistelemässä. Ikinä en kuitenkaan oikeastaan osta hullareilta mitään suurempaa. Lähinnä Herkusta tulee kannettua ruokaa. Nyt kuitenkin tein tällaisia "mitä ostaisin, jos olisin rikas" -kollaaseja. Muutamaa juttua voisin oikeastikin käydä ainakin hipelöimässä. Tässä ensimmäinen kollaasi, johon olen kerännyt kotiin havittelemiani juttuja.

Tällaisia "tarvitsisin" kotiin. Kaikki kuvat täältä.

Käsipyyhkeitä ei voi ikinä olla liikaa. Kaikki omistamani pyyhkeet ovat kyllä kivoja, mutta ehkä jo vähän aikansa eläneitä ja nuhruisia. Nuo Marc O'Polon harmaaraitaiset pyyhkeet sopisivat mainiosti harmaa-valkoiseen kylppäriimme. Myös uusi huopa olisi ihana. Tällä hetkellä sohvaamme koristaa rönttööntynyt akryylihirvitys, joka olisi kiva vaihtaa villaiseen huopaan. Oranssista olen tykännyt aina, joten tuo Casan villahuopa olisi varmasti nappiostos.

Keittiössä olisi, jos ei nyt tilaa, niin ainakin tarvetta kaikenlaisille härpäkkeille. Leipävuoan tarvitsisin kipeästi, sillä nykyiseen vuokaan leipä jumahtaa kiinni aina vaikka kuinka öljyäisin vuokaa. Silikonisista muffinsivuoista olen tykännyt, joten ehkä silikonille voisi antaa mahdollisuuden myös leipävuokaosastolla. Rakastan pastaa, joten pastakone olisi tietysti huippua omistaa. Vanhemmillani on pastakone, ja ah, itse tehty pasta on huippua! Myös tuollaista mandoliinia olen ihaillut useammassa kokkiohjelmassa. Näyttää niin kätevältä siivutukseen, sillä en ole keittiössä mikään veitsimestari. Iittalan Kartio-laseja meiltä löytyy ennestään neljä kappaletta, ja settiä voisi mielestäni täydentää. 

Kodinkonerintamalla olemme pitkään kärsineet heikosta silitystilanteesta. Uudelle raudalle olisi käyttöä. Myös tukallani tuulee huonosti tällä hetkellä. Käytössäni on onneton matkahiustenkuivaaja, jossa tehoja ei riitä tämän nykyisen reuhkan kuivaamiseen.

Uuden blogiharrastuksen myötä tarvitsisin tietysti pienen mustan vihkosen, johon voisin kirjata tärkeitä muistiinpanoja, postausideoita, teräviä (tai tylsiä) huomioita ja kaikenlaisia ideoita. Uuden kameran tarvitsisin tietty kans. Hehheh.

Huomiseksi yritän tehdä listan himoitsemistani vaatteista. Onko kukaan muu innoissaan hullareista?

Suuri kurpitsahuijaus

Tiedättehän te kurpitsat, nuo ovelat veijarit. Niillä on tapana muuttaa muotoaan. Ovat ensin ihan vaan viattomia oransseja möllysköitä ja sitten pienen bibbidibobbidiboo-tuunauksen jälkeen muuttuvat vaunuiksi. Itse sain eilen kurpitsakeiton muuttumaan kebabiksi.

Kurpitsa, tuo ovela kasvis.

Eilinen oli kaiken kaikkiaan vähän huono päivä; maanantai ja muutenkin nihkeää. Törmäsin kaupassa hokkaidokurpitsaan ja ajattelin lihattoman lokakuun kunniaksi piristää itseäni oikein samettisella ja huikeanvärisellä kurpitsasopalla, vaikken aktiivisesti lihattomaan lokakuuhun osallistukaan. Olen nuorempana ollut useamman vuoden kasvissyöjä, joten tällaiset sopathan minulta onnistuvat. Niin ainakin kuvittelin.

Kurpitsa oli kaikin puolin söpö. Vertasin sitä jopa oranssiin huopaan kääriytyneeseen kissaani ja kyllä, olivat kuin kaksi marjaa tai no kaksi kurpitsaa. Valitettavasti tästä ei ole kuvamateriaalia. Lopulta kuitenkin lohkoin kurpitsan ja laitoin sen uuniin paahtumaan. Tässä vaiheessa se näytti vielä kovasti kurpitsalta.

Uunista tultuaan kurpitsalohkot olivat kauniita. Pistin sopan tulille. Vaan kun päästiin maistamaan, niin eipäs soppa maistunutkaan yhtikäs miltään! Olin niin vihainen. Päivä oli muutenkin mennyt enemmän ja vähemmän plörinäksi, joten olin odottanut keitolta paljon. Sen piti olla ongelmanratkaisukeitto, oranssia samettia syksyn harmauden keskellä. Keitto ei varsinaisesti ollut pahaa, mutta olin niin kiukkuinen, etten voinut syödä sitä. Mokoma kurpitsanlurjus. Olin luullut sitä ystäväksi. Vaan sepäs oli huijannut minua. Myöhäisiltaan mennessä kurpitsakeitto oli muuttunut pitakebabiksi. Tosin eräällä prinssi uljaalla saattoi olla tässä sormensa pelissä...

Bibbidi Bobbidi Boo!

Hankin elämän eli aloitan bloggaamaan

Olen jo pitkään halunnut perustaa blogin. Ja muutaman epäonnisen olen perustanutkin. Into on lopahtanut siihen, että olen määritellyt ja lokeroinut blogin sisällön liian tarkasti: on ollut kulutusblogia, kirjoitusblogia ja ruokablogia. Nyt on blogi, jossa elän ja hengitän. Kirjoitan niistä asioista, joista haluan, joille elän ja hengitän. Mitä nämä asiat ovat, en tiedä vielä. Annan ajan näyttää. Varmasti mukana on ainakin kolme kovaa koota eli kokkailua, kissoja ja kökköä huumoria. 

Blogin nimi viittaa siihen, että voisin hankkia sen kuuluisan elämän. Voisin tehdä enemmän niitä asioita, joista olen kiinnostunut. Voisin kokeilla mukavuusalueeltani poistumista. Ja toisaalta voisin hengittää ja opetella hengähtämään. Vuosien opiskelun ja työssäkäynnin yhdistäminen on ajanut minut tilaan, jossa jokainen luppohetki pitäisi ainakin näennäisesti käyttää johonkin hyödylliseen. Todellisuudessa tämä on johtanut siihen, että makaan sohvalla kylmän hien ja ahdistuksen vallassa. Pitäis, pitäis, mutta mitään en saa aikaiseksi.

Blogin nimi viittaa myös etunimeeni Eevaan. ”Eva tulee alun perin nimestä Hava. Hava on heprean kieltä ja tulee sanoista chavah = hengittää ja chayah = elää (Wikipedia).”  Nomen est omen ja sitä rataa! Ainakin nimen perusteella elämisen ja hengittämisen pitäisi onnistua.