Moi! Mitä kuuluu?

Puhaltelen pölyjä tästä blogista. Muistelen, että minusta oli kiva kirjoittaa tätä.

No mitäpä kuuluu?

Kännykän mukaan olen jaloitellut tänä kesänä monessa paikassa.

Olen edelleen erään julkishallinnollisen organisaation verkkotoimituksessa. On ollut mielenkiintoista. Olen päässyt tekemään kaikenlaisia viestinnän juttuja ja oppinut hurjasti. Nykyään kykenen vähän ajattelemaan töiden jälkeen.

Olen edelleen opiskelija. Graduun en ole koskenut. Työsoppari loppuu lokakuun alussa, joten jatkan sitten gradun piiperrystä. Opintopisteitä ei juuri ole kertynyt lisää.

Uudenvuodenlupaus ei pitänyt. Olen elänyt ihan yhtä vähän kuin ennenkin. En ole pitänyt teemakuukausia. Minulla on silti ollut aika kivaa. 

Kympin kahvinkeittimen on korvannut kalliimpi malli. Olen tehnyt samoja ruokia kuin ennenkin. Olen naimisissa saman miehen kanssa. Samat kissat pyörivät jaloissa. Olen edelleen sama tyyppi kuin 16-vuotiaana kesätyöläisenä ja 23-vuotiaana ruokabloggaajana.

Olen aika onnellinen, vaikka kaikki on vieläkin kesken. Keskeneräisyys on tietyllä tavalla huojentavaa. Voin muuttua ja muuttaa suuntaa. Voin tehdä ihan mitä vain.

Juuri nyt elän ja hengitän. 

Tekstikooma, kuva-ahdistus

Pahoittelen syvästä hiljaisuudesta niiltä, jotka tätä blogia lukevat (eli ilmeisesti en keneltäkään, anyone?). Kävi nimittäin niin, että aloitin tammikuun alussa harjoittelijana erään julkishallinnollisen organisaation verkkoviestinnässä. Tämä tarkoittaa sitä, että nakutan hulluna tekstiä päivät pitkät ja yritän epätoivoisesti saada kehnoilla valokuvaajan lahjoillani jotain suhrua nettiuutisiin. On ollut hurjan opettavaista, hurjan kivaa, hurjan jännää ja ihan vähän uuvuttavaa.

Uupumus näkyy siinä, että kotona ei jaksa nakuttaa eikä kuvata yhtään. Ajattelunkin laita on vähän niin ja näin. Esimerkiksi tänään kävelin kotiin ja ihmettelin, miksi maassa on helkkaristi karkkia. Sitten muistin, että olin juuri tuupannut nettiin uutisen penkkareista. Rairai.

Ihan kiusallanikaan en pistä tähän mitään kuvaa. Nih!

Köhköh, turskniisk

Se alkoi viattomana kurkkukipuna lauantai-iltana, vaihtui sunnuntaiksi sellaiseksi nuhaksi, ettei henki juuri pihissyt ja on kohottanut nyt kuumeen ja saanut aikaiseksi yskän. Henki kulkee istuen, makuulla pihisen ja puhisen. Viime päivinä eläminen ja hengittäminen ovat siis olleet vähän niin ja näin. 

Suurin urotekoni oli tänään apteekissa käyminen ja parinsadan metrin matka loivaan ylämäkeen tuntui parinkymmenen kilometrin hikilenkiltä. Sen verran tärisytti ja hengästytti, kun pääsin kotiin. Olenkin siis viettänyt aikaani sohvan nurkkaan kasaamassani pesässä katsoen Netflixin loputonta tarjontaa. Mitä hötönpää, sen parempi. Voi nukkua puolet elokuvasta juonen juurikaan kärsimättä.

283 opintopistettä myöhemmin

Rakas Eeva!

Seisot siinä yliopiston lähettämä paksu kirjekuori käsissäsi. Ihan kohta sinä soitat siskollesi ja tulevalle aviomiehellesi. Sitä ennen minä haluan sanoa sinulle muutaman sanan.

Ihan ensin minä tahdon onnitella sinua. Vain minä tiedän, miten paljon sinä olet nähnyt vaivaa tuon kirjekuoren eteen. Minä tiedän, miten sanat ovat menneet solmuun ja miten kirjaimet ovat asettuneet väärään järjestykseen tai unohtuneet kokonaan. Tiedän, miten olet tankannut tavuja ja tehnyt ylimääräisiä kesäläksyjä. Joku toinen olisi kyynistynyt ja kääntänyt selkänsä, mutta sinä menit rakastumaan niihin solmuun meneviin sanoihin. Käänsit, väänsit ja tankkasit niin kauan, että ne alkoivat soljua sinun tahtosi mukaan. Sinulle tuo paperinippu ei ole vain todistus hyvin luetuista pääsykoekirjoista, se on saavutus yli vuosikymmenen työstä.

Älä koskaan väheksy sitä saavutusta. Älä ikinä sano, että sinä luet vain suomen kieltä ja olet vain humanisti. Tulet kuulemaan loputtomasti vitsejä, joissa naureskellaan sille, että kyllähän nyt jokainen omaa äidinkieltään osaa. Sinun ei tarvitse itse alentua kertomaan samoja vitsejä. Seiso valintojesi takana pää pystyssä. Ne ovat sinun valintojasi, olet tehnyt ne itseäsi varten. Minä tunnen sinut. Sinä tahdot tehdä järkeviä valintoja, mutta kuuntele välillä sydäntäsi. CV ei ole koko elämäsi.

Älä menetä sitä paloa, joka on nyt sisässäsi. Se on välillä hukassa aikaisina aamuina tai unohtuu tenttikirjojen väliin, mutta etsi se uudestaan. Muista se puhdas oivalluksen ilo, joka valtasi sinut pääsykokeessa. Vala hyvä perusta opinnoillesi, mutta muista, että opintorekisteriotteeseen mahtuu huonojakin arvosanoja. Kaikessa ei ole pakko loistaa. Mene tekemään se tentti heti alta pois ja elä sen kakkosen kanssa. Et sinä lue sen enempää, vaikka kuinka vetkuttelet. Ja herran tähden, älä jätä sitä pakollista ruotsin kirjallista kurssia viimeiseen vuoteen!

Ole rohkea. Älä anna pelon lamauttaa sinua. Äläkä ainakaan pelkää sitä, mitä muut ajattelevat. Kukaan ei muista seminaarissa esittämääsi typerää kysymystä kymmenen vuoden kuluttua, mutta sinä ehkä muistat, että uskalsit avata suusi. Tutustu uusiin ihmisiin. Mene! Koe! Elä vähän! Kadu mieluummin tehtyjä kuin tekemättömiä asioita. Luota siihen, että elämä kantaa. Yritä muistaa se vielä viimeisenäkin opiskeluvuotena.

Kahden vuoden takuu

Kyllä ne italiaanot osaavat hemmotella.

Olin pitkään ilman. Ajattelin, etten viitsi ryhtyä mihinkään tuhoon tuomittuun pätkäsuhteeseen. Halusin jotain kestävää ja ikuista. Mieluiten hyvännäköisenkin, semmoisen, jota kehtaa kavereille ja kotiväellekin näytellä. Olihan minulla pahimpaan hätään semmoisia vempeleitä kotona, että mäntää vaan lieriöön ja painetta putkeen. Kesti vähän pidempään, mutta oli lopputuloskin sitten hiukan väkevämpi. Kaupungilla tuli livettyä muutaman kerran kaikenmaailman italialaisiin ja ranskalaisiin, joilla oli kielen solmuun saava nimi ja pehmeät otteet. Pari kertaa tuli hetken huumassa napattua mukaan joku onneton kertakäyttöinen tapaus. Väljähtyihän se nopeasti, oli kitkerääkin, mutta kyllä se tarpeet tyydytti.

Lopulta minä hellyin yhteen köykäisempään malliin. Ajattelin, että jospa meillä sittenkin synkkaisi vähän pidempään. Vakuuteltiin, että kyllä se ainakin pari vuotta kestää arkisessa käytössä. Ajattelin, jotta kokeillaan. Jos ei miellytä, niin pistän sitten kiertoon.  Ja hyvinhän tuo näyttää paikkansa tässä taloudessa löytäneen. Ihan kuin oltaisiin aina tunnettu: puheenparsi on samanlainen kuin edeltäjällään. Siellä se keittiönnurkassa iloisesti rupluttaa, uusi kymmenen euron kahvinkeittimeni.

Oe-ey-oy-ey-yum-bum

Luin aamulla Ylen uutisen, jossa kerrottiin Tamagotchin tekevän paluun. Tämä oli viimeinen naula ysärinostalgia-arkkuuni. Mieleeni tulvi muistikuvia noista muovikuorisista pikselikavereista. Päässä alkoi soida Daze. I'm your Tamagotchi. So happy that you love me.

Cooleille (ja vähän vanhemmille) tyypeille ysäri tarkoittaa Nirvanaa, Pearl Jamia, flanellipaitoja, spagettiolkaimia ja Jennifer Aniston -tukkaa. Minulle ysäri tarkoittaa ensimmäisiä konkreettisia muistoja.

Muistan Muumien ensimmäisen tv-lähetyksen. Muistan pitkän odotuksen ja sen typerän Tove Jansson -dokumentin ennen animaatiolähetystä. (Olin neljä.) Muistan, miten CatCat osallistui Euroviisuihin Bye bye babylla. Ajattelin, miten surullista on, että jotkut renkuttavat siitä, miten jättävät vauvansa. (Olin seitsemän.) Muistan ensimmäisen lätkän MM-kullan, tietenkin. Olin saanut samana viikonloppuna uudet tosi kalliit Niken lenkkarit ja minusta tuntui, että kaikki on mahdollista. (Olin kahdeksan.) Muistan Dianan kuoleman. Istuin television edessä ja olin ensimmäinen, joka meidän perheessä tiesi kohtalokkaasta auto-onnettomuudesta. (Olin kymmenen). Muistan Tamagotchien ensimmäisen tulemisen. Äitini kysyi tiedänkö mikä Tamagotchi on ja oletin, että minun pitäisi tietää, joten vastasin tietäväni. Olin ihan varma, että kyseessä oli pakko olla jokin paha juttu. Huumeita, namusetiä, pahamaineinen jengi. Siinä vaiheessa, kun äiti kysyi tahtoisinko itse Tamagotchin, taisi bluffini paljastua.

Muistan minä paljon muutakin tietysti. Barbie girlin sanat, makaronilaatikon maun lauantai-iltana, Napakympin, Bumtsibumin, Missi-Lolan, Aikakoneen Keltaisen toukokuun, Matkan maailman ympäri, Kaunottaren ja Hirviön, Pienen merenneidon, hiihtarit, neonvärit, mäenlaskun talvipakkasella, jäätyneen metsän, lähimetsässä kypsyneet mustikat, kesäleikkikentällä syödyt eväät, mustan Grandin maun, ensimmäisen puraisun valkosuklaakuorrutteisesta Magnumista, Boby Shopin vadelmanmuotoisen saippuan, viiden markan kolikon hikisessä kädessä, kerroskiisselin, ensimmäiset tacot, fetasalaatin, hevosleikit, ensimmäisen ratsastustunnin, ensimmäisen itse luetun kirjan, mökillä kalastetut särjet ja ahvenet, ensimmäisen ikioman Lumenen ripsivärin, taidekerhon pihalla käydyt keskustelut Hansonista.

Minun ysärini loppui vuonna 1998. Muutimme perheen kanssa toiselle puolelle Suomea. Kaikki oli hyvin. Minulla oli uusia kavereita, uusi huone, uusi pyörä ja lemmikkimarsu. Silti olin jotenkin orpo. Ei se muutosta johtunut, minä vain aloin pikkuhiljaa kasvaa aikuiseksi. (Olin yksitoista.)

Kaksoskapinaa

Kaksostelua

Minulla on kaksi kissaa, sen olenkin jo tainnut mainita. Kissat ovat kaksoset (pentueessa saattoi olla enemmänkin porukkaa, mutta nämä kaksi olivat jääneet viimeiseksi kotia vaille).

"Kurkur, huomaattehan te mut nyt varmasti vai toimiiko tää kauas kaukaisuuteen -runopose paremmin?"

Unto on pinkkinenäinen mammanpoikaherkkis, jonka elämäntehtävänä on olla (ihmis)huomion keskipisteenä. Jurputus alkaa heti, jos joku ei ole hetkeen huomioinut. Etenkin naiset saavat Unton sekaisin. Tyttökavereideni tullessa kylään Unto näyttää kaikki temppunsa, kurnuttaa ja tahtoo leikkiä. Öisin Unto nukkuu jalkopäässä ja tulee kurnuttamaan mahan tai rinnan päälle. Jos yösilitys hetkeksi herkeää, tuntee poskellaan kohta pehmeän ja kynnettömän kissantassun painalluksen. Unto on se, joka huutaa hylkäyshuutoa, kun kuvittelee meidän lähteneen ja mököttää jos olemme poissa liian pitkään. Se myös tuo sänkyymme saaliinaan villasukkia ja lankakeriä. Nytkin joku kurnuttaa jaloissa.

Ylväs ja herkkä Hertta

Hertta on laiska lullero, joka hautoo pienessä päässään maailmanvalloitusta ja kuvittelee olevansa prinsessa. Hertalle ihmiset ovat vessanputsausta ja ruuanantamista varten. Joskus poliittisissa tarkoituksissa ihmisiä voi lähestyä hellästi, propaganda on propagandaa. Läppärin takana voisi oleilla ihmisten seurassa, jos typerät ihmiset eivät hätistäisi siitä pois. (Menee muka karvoja tuulettimeen, pah!) Hertta arvostaa myös korkeakulttuuria ja tiedettä, ja on aina seurana jos luetaan ja etenkin jos luetaan tenttikirjaa tai askaroidaan gradua. (Lekottelu kirjan tai lehden päällä luo kuvaa älykkäästä hallitsijasta.) Tieteen arvostuksesta kertoo sekin, että aikanaan pääsykoekirjani toimi myös prinsessallisena hampaidenteroitusvälineenä.

Kaksostelua vuodelta 2008.

Kuten sanoin, kissat ovat kaksosia. Ne tekevät kaiken kahdestaan. Ne viettävät aikaa synkronoiduissa kissa-asennoissa. Ne tuijottavat yhdessä ulos. Ne tulevat syömään yhdessä. Ne nukkuvat yhdessä. Ne peseytyvät yhdessä. Nyt tähän kaksosrakkauteen on kuitenkin tullut ryppy. Hertta oli eilen eläinlääkärissä (ei mitään vakavaa, onneksi). Jostain syystä Unto on mennyt Hertan lääkärikäynnistä ihan tolaltaan. Se on nyt vuorokauden sähissyt Hertalle. Ilmeisesti se kuvittelee kateellisena, että Hertta on käynyt huviretkellä tai sitten lääkärissä käytetty puhdistusneste on vienyt mennessään Hertan ominaishajun. Hertta on ihmeissään, tuijottaa vaan rumia puhuvaa veljeään silmät ymmyrkäisinä. Yleensä se on Hertta, joka pitää jöötä.

Seuraan tilannetta ymmälläni. Aluksi ajattelin, että kyse on hetkellisestä erehdyksestä. Arvelin, että Unto kuvittelee, että Hertan tilalle tuotiin toinen kissa. Nyt tilannetta on kuitenkin jatkunut jo vuorokauden verran. Onko kellekään muulle kissanomistajalle käynyt näin, että parhaat kaverukset yhtäkkiä muuttuvatkin vihamiehiksi? Kauanko tätä sähinää pitää katsella?

Huono sängyssä

Arjessa uni muuttuu kaurapuuroksi, halvaksi ja terveelliseksi. Pitää nukkua kahdeksan tuntia, että on pirteä, mutta kuudellakin tunnilla pärjää. Vähän niin kuin hyvä puuro on keitetty maitoon, mutta veteen keitettykin menettelee. Lomauni taas on luksusunta, jonkun muun kattama aamiaispöytä. Vaikka unirytmin sekoittaminen kirpaisee kuin kohtuuttoman hintainen brunssi, niin kerrankos sitä täällä eletään ja rairai. Luksus on luksusta ja arjessa sitten säästellään.

Omat uneni ovat olleet syksyn sekaisin. Illalla uni saapuu vasta reilusti keskiyön jälkeen ja aamulla en osaa enää nukkua. Ennenhän tämä ei ollut mikään ongelma: aamuisin saatoin hyvinkin nukkua vaikka maailman tappiin, jos vaan arki antoi myöden. Ja opiskelijan arki usein antoi. Olen useasti uinaillut autuaasti aamuluentojen yli. Pakollisiin menoihin olen saanut aina karistettua unihiekat silmistä, mutta jos hallaa on aiheutunut vain minulle, niin torkkukäsi on käynyt ahkeraan. Vaan eipä käy enää. Ei siksi, että moraalini olisi jotenkin suunnattomasti kasvanut vaan siksi, että herään nykyään viimeistään kahdeksalta, eikä uni vain enää tule. Se on kuulkaas yksi ripsraps tai valonväläys aamulla ja tämän tytön silmät aukeavat. 

Tiedän kyllä, että tämä on pientä monien muiden univaikeuksiin verrattuna. Oma ongelmani parantuisi, jos saisin vieteltyä itseni sänkyyn vähän aikaisemmin. Arkena ei ole mitään järkeä kukkua pikkutunneille. Mutta en vaan malta. Mitä jos, maailmalla tapahtuu jotain järisyttävää? (Yökyöpelyyteni ansiosta tiesin Michael Jacksonin kuolemasta heti!) Mitä, jos joku päivittää jonkun tosi jännän jutun fabossa? (Ensimmäinen tykkäys on niin mun!) Mitä, jos jään paitsi hurjista juonenkäänteistä? (Parempi vaan kahlata ne sata sivua nyt tai katsoa vielä kolme jaksoa Gossip Girliä!) Viimeistään viikonloppuna kaikki kostautuu ylenpalttisella unimässäilyllä. Vedän kunnolla ranttaliksi. Tukevat perjantaipäikkärit myöhäisiltapäivällä ja kukkumista reilusti lauantain puolelle. Vaikkei aamulla uni maistuisikaan, niin päivällä uni on mannaa. Sunnuntaina ei ihmisten aikaan väsytä kuulkaas yhtään.

Vinkkejä kaivataan. Miten yökyöpeli saa itsensä patistettua sänkyyn ennen kuin muuttuu kurpitsaksi? Miten olla vetämättä uniaan viikonloppuna överiksi? Mikä on paras keino selvitä viiden tunnin unilla? Pitääkö hirsiä vetää puritaanisesti kympistä kuuteen vai saako vähän rönsyillä?

Hähäh, otsikosta huolimatta ei ollut mitään seksijuttuja. Ähäkutti!

Sunnuntai on ihmiselle susi

Kuvassa esiintyvä tuulitakkiin pukeutunut bloggari ei myönnä käyneensä Stockmannilla kyseisessä kostyymissä.

Perun aamuiset puheeni. Viikossa ei missään nimessä pitäisi olla kahta sunnuntaita. Lauantaille kaikki ovet ovat avoimina, elämä on mahdollisuuksien vuoristorata. Huominen on kaukana eikä kilon karkkipussista, aamuksi venyneestä yöstä tai tekemättömistä töistä kannata morkkistella. Vaikka sunnuntai olisi kuinka aurinkoinen ja leppeä, kalpenee se siskolleen. Sunnuntailla on mairea ja rento imago brunsseineen ja kävelyineen, mutta oikeasti se on suorituskeskeinen takakireä ämmä. Kyllä ne parhaat brunssit on kuulkaas aikataulutettu kalenteriin jo ajat sitten. Sunnuntai muistuttaa viikon alussa tehdystä lupauksista ja painostaa aamuyön tunteina pohtimaan tulevaa. Se juoruaa lauantain tekemisistä bestikselleen maanantaille ja kihertää pahasuovasti, kun maanantai herättää lauantailapsen henkisellä litsarilla. 

Lorun mukaan se joka syntyy sunnuntaina, on hyvä ja kaunis ja huoleton aina. En nyt menis vannomaan, vaikka sunnuntain lapsi olenkin.

Vaan nyt se on jo eilinen

Hupshejaa, niin vierähti viikko. Ja olipas se viikko hirveä: päänsärkyinen, nihkeä, pelkkää maanantaita viiden päivän verran. Vaan hirveän viikon vastapainoksi eilen oli kiva päivä. Heräsin ensimmäistä kertaa tällä viikolla levänneenä ja päänsäryttömänä. Ulkona oli epämarraskuisen aurinkoista ja lämmintä, suorastaan kaunista.

Oli hyvä päivä kierrellä antikvariaateissa ja istahtaa kahvilaan, jossa ei ole ikinä ennen käynyt. 

 Oli hyvä päivä pyörähtää kirjakaupassa.

Oli hyvä päivä raaputtaa arpoja, vaikkei niistä mitään voittanutkaan.

Oli hyvä päivä kierrellä kauppahallissa ja torilla ostamatta mitään.

Oli hyvä päivä pussailla liikennevaloissa. (Uuh, Dingo-fibat...) Oli hyvä päivä katsoa kotisohvalla huonoja elokuvia ja syödä hyvää ruokaa. Oli hyvä päivä paistaa lettuja.

Jos viikossa on viisi maanantaita, niin kai on ihan kohtuullista pyytää, että viikossa olisi siinä tapauksessa myös kaksi sunnuntaita. Eilinen sunnuntai-lauantai oli hyvä, joten toivotaan, että tämä sunnuntai-sunnuntai olisi vieläkin parempi.

El cario que te tengo no te lo puedo negar

Kun appivanhemmat pyysivät meitä Buena Vista Social Clubin konserttiin, kohautin olkiani ja ajattelin, että voisin hyvin pönöttää puolitoista tuntia Finlandia-talon mukavissa penkeissä. Onhan se Finlandia-talon arkkitehtuuri mielenkiintoista katsottavaa ja lattarimusiikki ihan kuunneltavaa. Junassa Helsinkiin väsytti ja marraskuu upotti kylmät hampaansa sukkahousuin verhoiltuihin sääriini. 

Finlandia-leivosta mutustaessani en arvannut, että pian nousisin osoittamaan suosiota seisten ja antaisin tanssijalan vipattaa. Olisin tahtonut bailata keskikäytävällä, mutta siihen suomalainen jäykkyyteni ei antanut periksi. Tanssasin siis siivosti omalla paikallani ja läiskytin käsiäni yhteen. Hymyilin vieressäni hippaavan jakkupukurouvan kanssa. Ymmärsin lukiossa luetun espanjan turvin sellaisia sanoja kuin corazon ja el cario. Olin aika onnellinen. Vieräytin kaikessa hiljaisuudessa muutaman kyyneleen. Ajattelin, että sitten kun olisin Omara Portuondon ikäinen, tanssisin kyllä jukoliste keskilattialla. 

Konsertin jälkeen sade piiskasi pimeää Helsinkiä, mutta minäpä kietouduin chan chan -lämpöön ja suojasin itseni anopin lainaamalla punaisella sateenvarjolla. 

Terveisiä kakkutehtaasta

Tämmöinen kakkukaaos menossa. Hyvää tulevaa isänpäivää vaan kaikille!

Todellakaan mitään blogirajaa. Tämmöstä tää on oikeesti, kun leivon.

No se Split!

Mitä minä haluan sanoa Splitistä? Matka oli kiva. Häälomakohteena Split oli sopivan romanttinen, mutta kuitenkin rouhea. Paikka tuntui elävältä, ei pelkästään turisteille luodulta lomakohteelta. Joka puolella liputettiin kaupungin omaa jalkapallojoukkuetta. Paikallisia oli runsain mitoin rantabulevardilla ja sen ökykahviloissakin.

Parasta olikin hakea jäätelötötterö (pallo maksoi aina noin euron!) tai pala pitsaa (1,30 €) ja istahtaa Riva-rantabulevardin penkille ihmettelemään ihmisvilinää. Lapset juoksivat, aikuiset istuksivat tai kävelivät. Koirat jolkottelivat vapaina omistajiensa perässä. Meno oli leppoisaa. Auringon helottaessa taivaalla ja meren välkehtiessä edessä oli helppo uppoutua kepeisiin loma-ajatuksiin. Tämä oli ehdoton ykkösajanvietteemme ja hyvä niin. Ainoa miinus oli rantabulevardia hallitseva pulumafia. Pulut olivat aika röyhkeitä ja ainakin minä vähän pelkään noita dinosaurusten aivottomia jälkeläisiä, jotka voivat läjäyttää kakkapommin viattoman turistin kutreille hetkenä minä hyvänsä.

Riva!

Pelottava pulu uhkaa lomalaisten rauhaa.

Toinen ajanvietteemme oli Diocletianuksen palatsialueella kiertely. 300-luvulla keisari Diocletianuksen eläkepaikaksi rakennettu palatsi on suuri, miltei oma kaupunginosansa, ja hyvin säilynyt. Palatsi on Unescon maailmanperintökohde. Emme lopulta saaneet aikaiseksi mennä maksulliselle esittelykierrokselle tai aluella oleviin museoihin, mutta riitti näkemistä muutenkin. Itse ainakin nautin kapeilla kujilla vaeltelusta. Leikittelimme sillä ajatuksella, mitä kaikkea palatsin seinät olivat vuosien saatossa ehtineet todistaa. Samat seinät, jotka olivat olleet pystyssä jo roomalaisten aikana, olivat myös nähneet Venetsian vallan ajan, Napoleonin joukot, Itävalta-Unkarin ja Jugoslavian. Nyt niitä toljotti joukko turisteja.

Alue ei tosin ollut mikään kuivakka ulkoilmamuseo, vaan palatsin alueella asuu yhä ihmisiä ja (turisti)ravintoloitakin tuntui olevan jokaisen aukion nurkassa. Myös erilaisia puoteja ja merkkiliikkeitä löytyi kapeiden kujien varsilta. Alue on todella sokkeloinen, joten sieltä ei varsinaisesti kannattanut lähteä etsimään mitään. Parasta oli vain antaa jalkojen viedä ja nenän näyttää suuntaa.

Diocletianuksen palatsissa hengaili meidän lisäksemme myös roomanaikaisia sotilaita.

Osa kujusta oli todella kapeita.

Palatsialue on nähnyt kaikenlaisia valloittajia. Viimeisimpänä turistit ja tägääjät.

Mihinhän nämä portaat johtavat?

Asiakaspalvelu oli Splitissä usein aika kehnonlaista. Ravintolassa sai odottaa tarjoilijaa ensin tilauksen yhteydessä ja uudestaan laskua pyytäessä. Kaupassa myyjä ei kerran löytänyt sämpyläpussista hintaa, joten pussi heitettiin olan yli kovaan ääneen säksätten. Sama kassaneiti otti asettamamme seuraava asiakas -kapulan pois kovaan ääneen huokaillen ja sitten hetken päästä sekoitti meidän ja seuraavan asiakkaan ostokset. Toisaalta asiakaspalveluhaluttomuus oli positiivistakin: ravintolan ruokalistaa sai silmäillä rauhassa ilman sisäänheittäjää ja kaupassa sai rauhassa kastella ilman ylenpalttista tyrkytystä. Toki joissain paikoissa sai myös ihan asiallista ja ystävällistäkin asiakaspalvelua. Usein asiakaspalvelun laatu johtui varmaan myös yhteisen kielen puutteesta, sillä harva vanhempi ihminen taisi englantia ja me taas emme luonnollisestikaan osanneet kroatiaa. Nuorempi väki taas puhui englantia yleensä todella hyvin ja palvelukin pelasi paremmin.

Vaikka asiakaspalvelun laatu oli välillä mitä oli, niin koin kaiken toiminnan aina rehelliseksi. Yhden ainoan kerran koin pientä turistihuijauksen makua, kun aamiainen, joka näytti listalta herkulliselta, osoittautui leiväksi, sekä voi- ja marmeladinapeiksi. Varsinkin, kun mies sai samalla hinnalla ihan mehevän munakkaan. Noh, kerrankos sitä. Muuten laskut olivat täsmällisiä, vaihtorahat tulivat oikein, ruoka sitä mitä oli tilattu eikä mitään yllättäviä ekstramaksuja ilmestynyt tyhjästä.

Ruuasta en jaksa hirveästi jaaritella. Se oli hyvää. Pienemmällä budjetilla matkaajille suosittelen ehdottamasti pizzaa, se oli joka paikassa ohut- ja rapeapohjaista ja täytteet olivat freesejä. Mitä simppelimmät täytteet, sen parempi. Myös erilaiset pienistä kadunvarsipaikoista saadut leivät (etenkin Tripadvisorissakin hehkutetun Kantun Paulinen ćevapit, n. 2,5 €) olivat mainioita mahantäyttäjiä. Lisäksi söimme huiman määrän paikallisia viinirypäleitä, jotka olivat todella herkullisia.

Pizza oli hyvää!

Nolona tunnustan, että meihin iski kala-ahdistus ja tuoreet merenelävät jäivät pitkälti kokeilematta, vaikka ne varmasti ovat Splitin ruoka-aatelia. Katselimme Tripadvisorista arvioita ja kuvia, mutta koska jokaisesta paikasta oli tietysti aina muutama negatiivinen kommentti ("sairastuimme ravintolan simpukka-annoksesta", "kala oli selvästi mennyt huonoksi", "en ymmärrä tätä hehkutusta, ruoka oli pahaa", no kyllä te tiedätte), emme osanneet päättää mihin menisimme ja sitten loma olikin jo kulunut. Hups. Seuraavalla kerralla sitten.

Säät suosivat meitä koko reissun ajan. Yhtenä iltana/yönä ja sitä seuranneena aamuna ukkosti, mutta muuten aurinko helli meitä pohjoisen asukkeja. Paikalliset tosin kulkivat toppatakeissa ja miehen kroatialaistuttu päivitteli matkasta kuultuaan, että miksi ihmeessä olimme matkustaneet maahan talvella.

Miksi on niin vaikeaa olla kiva tuntemattomalle naapurille?

Leivoin eilen tosiaan korvapuusteja. Ne näyttivät vähemmän räjähtäneiltä etanoilta kuin yleensä eli onnistuivat yli odotusten. Tein myös omenahilloa. Tällaisista asioistahan blogissa pitää hehkuttaa. 

Tässä kodinhengetärhuurussa melkein muutuin kivaksi ihmiseksi, sellaiseksi joka jakelee pullaa tuntemattomille naapureille keittiön ikkunasta. Mies tuli myöhään kotiin ja sanoi, että meidän ikkunan alla korjataan pyörää aika kireissä tunnelmissa. Samastuin tilanteeseen, yhdentoista aikaan lokakuisena sunnuntai-iltana ei ole kivaa paikkailla mielitiettynsä konkelia. 

Hetken aikaa ajattelin, että hitto, vien kärhämöivälle pyöränkorjaajapariskunnalle pullaa. Pulla jos mikä rauhoittaa tilannetta. Olin jo käärinyt kaksi kauneinta korvapuustia sievään lautasliinaan, kun nolous iski. Mitä jos ne karppaavat tai ovat vegaaneja? Mitä, jos ne muuten vaan vastustavat korvapuusteja (sellaisiakin ihmisiä eittämättä on olemassa)? Mitä ne ajattelevat, jos joku naapuri tuo niille pullaa kotilegginssit jalassa? Hullunahan ne pitävät. Ajattelevat, että se alakerran nainen on vähän outo. 

Minä haluaisin olla se kiva pullanainen, mutten uskalla. Miksi on niin pirun hankalaa ja nolottavaa olla kiva tuntemattomille?

Hankin elämän eli aloitan bloggaamaan

Olen jo pitkään halunnut perustaa blogin. Ja muutaman epäonnisen olen perustanutkin. Into on lopahtanut siihen, että olen määritellyt ja lokeroinut blogin sisällön liian tarkasti: on ollut kulutusblogia, kirjoitusblogia ja ruokablogia. Nyt on blogi, jossa elän ja hengitän. Kirjoitan niistä asioista, joista haluan, joille elän ja hengitän. Mitä nämä asiat ovat, en tiedä vielä. Annan ajan näyttää. Varmasti mukana on ainakin kolme kovaa koota eli kokkailua, kissoja ja kökköä huumoria. 

Blogin nimi viittaa siihen, että voisin hankkia sen kuuluisan elämän. Voisin tehdä enemmän niitä asioita, joista olen kiinnostunut. Voisin kokeilla mukavuusalueeltani poistumista. Ja toisaalta voisin hengittää ja opetella hengähtämään. Vuosien opiskelun ja työssäkäynnin yhdistäminen on ajanut minut tilaan, jossa jokainen luppohetki pitäisi ainakin näennäisesti käyttää johonkin hyödylliseen. Todellisuudessa tämä on johtanut siihen, että makaan sohvalla kylmän hien ja ahdistuksen vallassa. Pitäis, pitäis, mutta mitään en saa aikaiseksi.

Blogin nimi viittaa myös etunimeeni Eevaan. ”Eva tulee alun perin nimestä Hava. Hava on heprean kieltä ja tulee sanoista chavah = hengittää ja chayah = elää (Wikipedia).”  Nomen est omen ja sitä rataa! Ainakin nimen perusteella elämisen ja hengittämisen pitäisi onnistua.