Hyvää hömppää (saa suositella!)

Luen mä muutakin kuin hömppää.

Vaikka olen muka sivistynyt lukija ja olen lukenut opintojenkin takia aikamoisen kasan klassikoita, rakastan hömppäkirjallisuutta. Sohvannurkka, kuppi teetä ja parisensataa sivua romantiikkaa, muotia, hölmöilyä ja töpeksintää on paras tapa viettää hyistä talvi-iltaa. 

Vaadin kuitenkin hömpältäni paljon. En kestä mitään päälle liimattua ja epäaitoa, oli sitten kysymys juonenkäänteistä, dialogista tai muotisuunnittelijoiden viimeisimmän laukku-uutuuden hehkuttamisesta. Se mikä sopii New Yorkiin tai Lontooseen, ei välttämättä istu Helsinkiin.  Tiettyyn pisteeseen epäuskottavuuden voi niellä, mutta typerintä mitä voi suomalainen chic lit -kirjailija tehdä on kopioida Manhattanin kuuluisaa ja rikasta sinkkueliittiä Kluuviin. Toinen inhoamani asia on pakonomainen merkkiviljely. Toki on olemassa luksusmerkkejä, jotka ovat ikuisia ja joilla on runsaasti statusarvoa, mutta muoti vaihtuu nopeasti. Kirjoitushetken keväällä jokin tietyn merkin tietty huivi tai laukku voi olla suuressa huudossa, mutta todennäköisesti sitä ei muista enää kukaan siinä vaiheessa, kun kirjan kirjastosta lainaa. Muoti vaihtuu, mutta tyyli on ikuista kirjojenkin sivuilla.

Hömppäaddiktina en suostu lukemaan mitä tahansa roskaa. Kirjasta haistaa äkkiä, jos se on sutaistu dollarin kuvat silmissä vilkkuen. Moni varmasti uskoo muotisanoilla höystetyn päältä kauniin romanssin myyvän, vaikka sisältö on ehtaa silkkoa. Haluan kuitenkin uskoa, että huonosta maineestaan huolimatta chic litin lukijakunta arvostaa laatua ja karsastaa ilmiselvää rahastusyritystä sellaiseen törmätessään. Minä ainakin haluan eheän juonen (vaikka loppuratkaisun arvaisikin ensimmäisen luvun jälkeen) ja hiottua tekstiä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin huomata, miten Matias lipsahtaa vahingossa Markukseksi tai miten aikajänne ei millään ilveellä täsmää. Luen hömppää usein puolella silmällä ja nopeasti, joten en tahdo jäädä ihmettelemään tökeröitä juonikuvioita tai selittämättömiä repliikkejä. 

Eniten minua kuitenkin ärsyttää, jos tarinan sankaritar on täysi idiootti. Höpsön, tuhlaavaisen, huonotapaisen, myöhästelevän, itsekriittisen, ujon, itsekkään, itsensä nolaavaan ja huonoon työhön jumittuneen päähenkilön kelpuutan mielelläni, jos hänen luojallaan on ollut kyky kirjoittaa hahmo lämmöllä ja pilke silmäkulmassa. Minun ei tarvitse samastua päähahmoon, vaan riittää, että hahmo on jollain tavalla inhimillinen. Jos päähenkilö on aivoton paperinukke, jonka punatuilta huulilta valuu kornia saippuaoopperadialogia, lopetan kirjan lukemisen siihen paikkaan.

Minulle hömpän ehdoton kuningatar on Bridget Jones. Olen lukenut Bridgetteni useammin kuin kerran ja ihailen Helen Fieldingin kykyä kirjoittaa viiltävän hauskasti ja lämpimästi. Odotan vähän kauhunsekaisesti sitä hetkeä, kun saan käsiini Mad About the Boyn. Pelkään, että menetän lempihahmoni ja toisaalta taas tahdon kiihkeästi tiedää mitä hänelle tapahtuu. Mitä jos vihaan viisikymppistä sankariani? Mitä jos menetän uskoni hyvään hömppään? Suositelkaa mulle hyvää hömppää!

Aikahyppy tee!

Kuva Turun kaupunginteatteri.

Olen ihan unohtanut kirjoittaa Turun kaupunginteatterin The Rocky Horror Showsta, jota kävin ihmettelemässä viime kuun lopussa. Teen siis aikahypyn erääseen marraskuiseen kalseaan iltaan ja palaan tuohon "myöhäisillan täydelliseen näytelmään". Kauhukartanon friikkibileet järjestetään useampaan otteeseen keväälläkin, joten aikaa esityksen näkemiseen on vielä.

Heti ensiksi minun on tunnustettava, etten ole The Rocky Horror Show'n intohimoinen fani tai perehtynyt asiantuntija. En ole edes nähnyt kulttimaineen saavuttanutta elokuvaversiota. Tiesin kuitenkin youtube-katselun ja Gleen RHS-jakson perusteella suurin piirtein mitä olin menossa katsomaan. Muutama laulukin oli tuttu.

Liekö johtunut marraskuisesta tiistai-illasta vai omasta Rocky-neitsyydestäni, mutta esitys vaikutti paikon jopa vaisulta. Näyttelijät tekivät kyllä työnsä antaumuksella, mutta yleisö ei tuntunut ihan täysin lämpenevän. Myös äänentoistossa oli jonkinlaista ongelmaa ja laulujen sanoista oli paikoin vaikea saada selvää. Etenkin Magentan lauluosuudet puuroutuivat pahasti, mikä oli juonenkin kannalta todella harmillista, sillä hänen lauluosuutensa avaa koko esityksen. 

Yleensä teatterissa nauttii eniten se, joka ei tiedä juonesta tuon taivaallista ja voi yllättyä lavan tapahtumista. Nyt on pakko sanoa, että olisin viihtynyt paremmin, jos olisin lukenut Wikipediani tarkemmin tai katsonut sen elokuvan. Yleisön osallistuminen on tärkeä osa show'n luonnetta ja osallistuminen olisi ollut helpompaa ja hauskempaa, jos olisin tuntenut tarinan paremmin. Koska lavalla tapahtui jatkuvasti ja tahti oli kova, olin vähän pihalla siitä kuka kukin on ja mitä milloinkin tapahtui. En varmasti ollut ainoa. 

Ilman taustatietoa Turun esitys voi jäädä hieman ontoksi. The Rocky Horror Show'n suolaa ovat pikkutuhmat vitsit, menevät kappaleet, huikeat tanssinumerot ja miehet korkokengissä, eivät jännittävät juonenkäänteet. Suosittelenkin lämpimästi tutustumaan musikaalin henkilökaartiin ja juoneen ennen esitykseen saapumista, sillä eniten Turun esityksestä tuntuivat nauttivan tosifanit. He osasivat huudella hutsut ja urpot oikeaan aikaan ja uskaltautuivat jopa tanssimaan esityksen innoittamana.

The Rocky Horror Show'sta jäi ristiriitainen olo. Nautin täysillä visuaalisesta paljetti-ilotulituksesta ja myönnän hörähdelleeni mauttomille sutkautuksille, mutta toisaalta olin odottanut musikaalin kulttimaineen tietäen ehkä jotain vieläkin överimpää ja räävittömämpää. Toisaalta taas esityksen juoni jäi mahtavien showosuuksien jalkoihin ja tiesin liian vähän, että olisin voinut eläytyä täysillä lavan tapahtumiin. 

El cario que te tengo no te lo puedo negar

Kun appivanhemmat pyysivät meitä Buena Vista Social Clubin konserttiin, kohautin olkiani ja ajattelin, että voisin hyvin pönöttää puolitoista tuntia Finlandia-talon mukavissa penkeissä. Onhan se Finlandia-talon arkkitehtuuri mielenkiintoista katsottavaa ja lattarimusiikki ihan kuunneltavaa. Junassa Helsinkiin väsytti ja marraskuu upotti kylmät hampaansa sukkahousuin verhoiltuihin sääriini. 

Finlandia-leivosta mutustaessani en arvannut, että pian nousisin osoittamaan suosiota seisten ja antaisin tanssijalan vipattaa. Olisin tahtonut bailata keskikäytävällä, mutta siihen suomalainen jäykkyyteni ei antanut periksi. Tanssasin siis siivosti omalla paikallani ja läiskytin käsiäni yhteen. Hymyilin vieressäni hippaavan jakkupukurouvan kanssa. Ymmärsin lukiossa luetun espanjan turvin sellaisia sanoja kuin corazon ja el cario. Olin aika onnellinen. Vieräytin kaikessa hiljaisuudessa muutaman kyyneleen. Ajattelin, että sitten kun olisin Omara Portuondon ikäinen, tanssisin kyllä jukoliste keskilattialla. 

Konsertin jälkeen sade piiskasi pimeää Helsinkiä, mutta minäpä kietouduin chan chan -lämpöön ja suojasin itseni anopin lainaamalla punaisella sateenvarjolla.