Hienostuneempaa huikopalaa

Kukapa ei leipoisi lastenkutsuille Torta di Castagne e Cioccolatoa tai pyytäisi lempiarkkitehdiltaan pienoismallia suunnittelemastaan ruuasta? Jokainenhan käyttää keittiössään tietysti vain vapaana kasvatettua kotikoulutettua luomukanaa ja tilaa raaka-aineensa tiettömän tien takaa. Lihaliemikuutioita käyttävät vain ne, joilla ei ole itsekunnioitusta.

"Beauty is food. Food is beauty. Batter hides beauty.
Imagine Brad Pitt coated in this hideous, crispy, orange gunk. What a desecration." Kuva BBC.

Ruokaohjelmat, blogit, lehtijutut ja keittokirjat esittävät tietynlaisen kuvan ruuasta ja syömisestä. Jos saan sanoa, se kuva on välillä kovin pintasiloteltu ja ylenpalttisen hienostunut kampasimpukoineen ja samppanjabrunsseineen. Samaan syssyyn kun vielä heittää kaikki intohimoiset ruokavaliohurahtaneet GI-dieetteineen, karppauksineen ja viiskakkosineen, alkaa arkisen makaronilaatikon syöminen tuntua siltä kuin kertoisi piikittävänsä natriumglutamaattia suoraan suoneen. Vaikka kotoilu, alusta asti itse tekeminen ja perusraaka-aineiden kunnioitus ovat minustakin pelkästään kannatettavia arvoja, livahtavat ruokapöytäkeskustelut helposti snobbailun puolelle.

Minusta onkin ollut riemastuttavaa katsoa BBC:n jo vuonna 2003 ilmestynyttä Posh Noshia, joka onnistuu yhä osumaan ruokasnobbailun ytimeen ja saa minut tikahtumaan nauruun. Posh Noshin keittiössä keikaroivat ja jännittävää ruokatermistöä viljelevät Simon ja Minty, hienostoravintolan omistava ylempiluokkainen brittipariskunta. 10-minuuttisiin jaksoihin on saatu mahtumaan sellainen määrä sosioekonomista turhautumista ja ruokakeikarointia, että jo yhden jakson katsomalla saa tarpeelliset hiven- ja ravintoaineet estämään alkavan snobbailujomotuksen. Jo puhjenneeseen akuuttiin fiineilykohtaukseen suosittelen hoidoksi joko kaikkien jaksojen putkeen katsomista tai pitkäaikaisempaa päivittäistä käyttöä. Kaikki jaksot löytyvät YouTubesta.

Äpylit käyttöön!

Apple pie, tuo amerikkalaisuuden symboli. Sitä on pakko tehdä kerran syksyssä. Varsinkin, jos saa tuhottomasti äpyleitä vanhemmilta. (Äpyli on tietysti omena fingelskaksi, ollaanhan tässä amerikkalaisen reseptin äärellä. Hehheh.)

Kinuskikissan reseptiä olen käyttänyt jo useampana vuotena, tosin tällä kertaa vähän sovelsin täytettä. Ensinnäkään en kuorinut omenoita, koska ne olivat kotimaisia. Edellisinä vuosina täyte on jäänyt mielestäni vähän kovaksi tunnin paistelusta huolimatta, joten tällä kertaa pehmensin omenoita hetken kattilassa pienen voinokareen kera. Kannatti kyllä, sillä täytteestä tuli ihanan pehmeää. Tarjoilin piirakan inkivääri-kanelikermavaahdon kera. Oli kuulemma "paras tämmönen omenajuttu, mitä oot vähään aikaan tehnyt". Uuh, leipuri-itseluottamukseni nousi juuri kolme pykälää.

Sydämet on vinksallaan!

Apple Pie

Pohja:
4 ½ dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
¼ tl suolaa
150 g voita tai margariinia
½ dl vettä

Täyte:
1 kg omenoita
1 ½ dl fariinisokeria (itse käytin ruskeaa ruokosokeria)
3 tl vaniljasokeria
2 tl kanelia
3 rkl perunajauhoja
2 rkl sitruunamehua
n. 1 ½ cm pätkä tuoretta inkivääriä raastettuna
1 rkl voita

Voiteluun:
1 muna
hyppysellinen ruokosokeria

Sekoita vehnäjauhot, sokeri ja suola kulhossa. Paloittele joukkoon voi. Nypi voi ja jauhot sekaisin ja lisää joukkoon nopeasti sekoittaen vesi. Laita taikina jääkaappiin vähintään tunniksi.

(Kuori omenat) ja poista omenankodat. Leikkaa lohkoiksi ja halkaise lohkot kahtia.  Sekoita omenoiden joukkoon fariini- ja vaniljasokeri, kaneli ja sitruunamehu. Hauduta omenia laakeassa kattilassa tai pannussa voinokareen kanssa miedolla lämmöllä, kunnes omenat ovat hieman pehmenneet ja niiden rakenne alkaa hiukan rikkoutua. Sekoita joukkoon perunajauho.

Voitele piirakkavuoka. Kauli puolet taikinasta jauhotetulla pöydällä hieman vuoan pohjaa suuremmaksi levyksi. Nosta taikina vuokaan ja tasoittele reunat. Kaada omenaseos vuokaan. Kauli loput taikinasta leivinpaperin päällä vuoan halkaisijan kokoiseksi levyksi. Leikkaa levyyn aukkoja veitsellä tai piparimuotilla. Kippaa taikinalevy leivinpaperin avulla vuoan päälle. Painele reunat kiinni pohjataikinaan ja asettele kuviot siististi. Pyyhi pullasudilla mahdolliset jauhot taikinan päältä. Voitele taikinakansi munalla ja ripottele päälle hiukan sokeria. Paista 200 asteessa uunin alatasolla 60 minuuttia. Suojaa pinta foliolla, kun se on saanut hennosti väriä.

Alkuperäinen resepti: Kinuskikissa

Aika varata kampaaja?

Näin tässä yhtenä yönä häiritsevän mieleenpainuvaa unta, jossa olin voittanut ilmaisen tukkastailauksen joltain ladidaa-super-kampaajalta, joka paljastui nuoreksi tytöksi. Olin unessa ihan kamalan stressaantunut siitä, että kampaaja yritti koko ajan värjätessään hiuksiani roiskia väriä lempivillatakilleni. Lopulta (kampauskaapu päällä) kiskoin villatakin yltäni ja värjöttelin puolialasti viitan alla. Lisäksi kampaaja kuivasi latvojani samalla, kun värjäsi tyvikasvua. Lopputulos oli  90-luvun missimäinen ja jouduin vielä esittelemään tukkaani gaalassa. Muistan vieläkin gaalatilanteen ahdistavuuden. Olin pimeässä auditoriossa ja yhtäkkiä kirkkaat spottivalot kääntyivät minuun ja jouduin vilkuttamaan missivilkutusta missitukassani ihmisten tuijottaessa.

Ysärimissitukkaa. Kuva MTV3.

Olen viime aikoina nähnyt aika paljon maailmanloppu-unia, joissa heiluvat zombit muut apokalyptiset uhkakuvat. Silti tämä pinnallinen hömppäuni tuntui paljon ahdistavammalta. Mitä se kertoo minusta? Ehkä koen nykyajan ulkonäköpaineet niin kovina, että ne tulevat uniini. Ehkä käsittelen öisinkin jatkuva tukkahäpeäni (olen aina se tyyppi, joka ei "ehtinyt" laittaa tukkaa). Ehkä haaveilen salaa misseydestä. Tai ehkä minä kestän maailmanlopun mutten missitukkaa. Tulkoot zombit ja hornantulet, kunhan hiukseni säästyvät vetyperoksidilta ja tupeerauskammalta!

No se Split!

Mitä minä haluan sanoa Splitistä? Matka oli kiva. Häälomakohteena Split oli sopivan romanttinen, mutta kuitenkin rouhea. Paikka tuntui elävältä, ei pelkästään turisteille luodulta lomakohteelta. Joka puolella liputettiin kaupungin omaa jalkapallojoukkuetta. Paikallisia oli runsain mitoin rantabulevardilla ja sen ökykahviloissakin.

Parasta olikin hakea jäätelötötterö (pallo maksoi aina noin euron!) tai pala pitsaa (1,30 €) ja istahtaa Riva-rantabulevardin penkille ihmettelemään ihmisvilinää. Lapset juoksivat, aikuiset istuksivat tai kävelivät. Koirat jolkottelivat vapaina omistajiensa perässä. Meno oli leppoisaa. Auringon helottaessa taivaalla ja meren välkehtiessä edessä oli helppo uppoutua kepeisiin loma-ajatuksiin. Tämä oli ehdoton ykkösajanvietteemme ja hyvä niin. Ainoa miinus oli rantabulevardia hallitseva pulumafia. Pulut olivat aika röyhkeitä ja ainakin minä vähän pelkään noita dinosaurusten aivottomia jälkeläisiä, jotka voivat läjäyttää kakkapommin viattoman turistin kutreille hetkenä minä hyvänsä.

Riva!

Pelottava pulu uhkaa lomalaisten rauhaa.

Toinen ajanvietteemme oli Diocletianuksen palatsialueella kiertely. 300-luvulla keisari Diocletianuksen eläkepaikaksi rakennettu palatsi on suuri, miltei oma kaupunginosansa, ja hyvin säilynyt. Palatsi on Unescon maailmanperintökohde. Emme lopulta saaneet aikaiseksi mennä maksulliselle esittelykierrokselle tai aluella oleviin museoihin, mutta riitti näkemistä muutenkin. Itse ainakin nautin kapeilla kujilla vaeltelusta. Leikittelimme sillä ajatuksella, mitä kaikkea palatsin seinät olivat vuosien saatossa ehtineet todistaa. Samat seinät, jotka olivat olleet pystyssä jo roomalaisten aikana, olivat myös nähneet Venetsian vallan ajan, Napoleonin joukot, Itävalta-Unkarin ja Jugoslavian. Nyt niitä toljotti joukko turisteja.

Alue ei tosin ollut mikään kuivakka ulkoilmamuseo, vaan palatsin alueella asuu yhä ihmisiä ja (turisti)ravintoloitakin tuntui olevan jokaisen aukion nurkassa. Myös erilaisia puoteja ja merkkiliikkeitä löytyi kapeiden kujien varsilta. Alue on todella sokkeloinen, joten sieltä ei varsinaisesti kannattanut lähteä etsimään mitään. Parasta oli vain antaa jalkojen viedä ja nenän näyttää suuntaa.

Diocletianuksen palatsissa hengaili meidän lisäksemme myös roomanaikaisia sotilaita.

Osa kujusta oli todella kapeita.

Palatsialue on nähnyt kaikenlaisia valloittajia. Viimeisimpänä turistit ja tägääjät.

Mihinhän nämä portaat johtavat?

Asiakaspalvelu oli Splitissä usein aika kehnonlaista. Ravintolassa sai odottaa tarjoilijaa ensin tilauksen yhteydessä ja uudestaan laskua pyytäessä. Kaupassa myyjä ei kerran löytänyt sämpyläpussista hintaa, joten pussi heitettiin olan yli kovaan ääneen säksätten. Sama kassaneiti otti asettamamme seuraava asiakas -kapulan pois kovaan ääneen huokaillen ja sitten hetken päästä sekoitti meidän ja seuraavan asiakkaan ostokset. Toisaalta asiakaspalveluhaluttomuus oli positiivistakin: ravintolan ruokalistaa sai silmäillä rauhassa ilman sisäänheittäjää ja kaupassa sai rauhassa kastella ilman ylenpalttista tyrkytystä. Toki joissain paikoissa sai myös ihan asiallista ja ystävällistäkin asiakaspalvelua. Usein asiakaspalvelun laatu johtui varmaan myös yhteisen kielen puutteesta, sillä harva vanhempi ihminen taisi englantia ja me taas emme luonnollisestikaan osanneet kroatiaa. Nuorempi väki taas puhui englantia yleensä todella hyvin ja palvelukin pelasi paremmin.

Vaikka asiakaspalvelun laatu oli välillä mitä oli, niin koin kaiken toiminnan aina rehelliseksi. Yhden ainoan kerran koin pientä turistihuijauksen makua, kun aamiainen, joka näytti listalta herkulliselta, osoittautui leiväksi, sekä voi- ja marmeladinapeiksi. Varsinkin, kun mies sai samalla hinnalla ihan mehevän munakkaan. Noh, kerrankos sitä. Muuten laskut olivat täsmällisiä, vaihtorahat tulivat oikein, ruoka sitä mitä oli tilattu eikä mitään yllättäviä ekstramaksuja ilmestynyt tyhjästä.

Ruuasta en jaksa hirveästi jaaritella. Se oli hyvää. Pienemmällä budjetilla matkaajille suosittelen ehdottamasti pizzaa, se oli joka paikassa ohut- ja rapeapohjaista ja täytteet olivat freesejä. Mitä simppelimmät täytteet, sen parempi. Myös erilaiset pienistä kadunvarsipaikoista saadut leivät (etenkin Tripadvisorissakin hehkutetun Kantun Paulinen ćevapit, n. 2,5 €) olivat mainioita mahantäyttäjiä. Lisäksi söimme huiman määrän paikallisia viinirypäleitä, jotka olivat todella herkullisia.

Pizza oli hyvää!

Nolona tunnustan, että meihin iski kala-ahdistus ja tuoreet merenelävät jäivät pitkälti kokeilematta, vaikka ne varmasti ovat Splitin ruoka-aatelia. Katselimme Tripadvisorista arvioita ja kuvia, mutta koska jokaisesta paikasta oli tietysti aina muutama negatiivinen kommentti ("sairastuimme ravintolan simpukka-annoksesta", "kala oli selvästi mennyt huonoksi", "en ymmärrä tätä hehkutusta, ruoka oli pahaa", no kyllä te tiedätte), emme osanneet päättää mihin menisimme ja sitten loma olikin jo kulunut. Hups. Seuraavalla kerralla sitten.

Säät suosivat meitä koko reissun ajan. Yhtenä iltana/yönä ja sitä seuranneena aamuna ukkosti, mutta muuten aurinko helli meitä pohjoisen asukkeja. Paikalliset tosin kulkivat toppatakeissa ja miehen kroatialaistuttu päivitteli matkasta kuultuaan, että miksi ihmeessä olimme matkustaneet maahan talvella.

Miksi on niin vaikeaa olla kiva tuntemattomalle naapurille?

Leivoin eilen tosiaan korvapuusteja. Ne näyttivät vähemmän räjähtäneiltä etanoilta kuin yleensä eli onnistuivat yli odotusten. Tein myös omenahilloa. Tällaisista asioistahan blogissa pitää hehkuttaa. 

Tässä kodinhengetärhuurussa melkein muutuin kivaksi ihmiseksi, sellaiseksi joka jakelee pullaa tuntemattomille naapureille keittiön ikkunasta. Mies tuli myöhään kotiin ja sanoi, että meidän ikkunan alla korjataan pyörää aika kireissä tunnelmissa. Samastuin tilanteeseen, yhdentoista aikaan lokakuisena sunnuntai-iltana ei ole kivaa paikkailla mielitiettynsä konkelia. 

Hetken aikaa ajattelin, että hitto, vien kärhämöivälle pyöränkorjaajapariskunnalle pullaa. Pulla jos mikä rauhoittaa tilannetta. Olin jo käärinyt kaksi kauneinta korvapuustia sievään lautasliinaan, kun nolous iski. Mitä jos ne karppaavat tai ovat vegaaneja? Mitä, jos ne muuten vaan vastustavat korvapuusteja (sellaisiakin ihmisiä eittämättä on olemassa)? Mitä ne ajattelevat, jos joku naapuri tuo niille pullaa kotilegginssit jalassa? Hullunahan ne pitävät. Ajattelevat, että se alakerran nainen on vähän outo. 

Minä haluaisin olla se kiva pullanainen, mutten uskalla. Miksi on niin pirun hankalaa ja nolottavaa olla kiva tuntemattomille?

Matkassa parasta on kotiinpaluu

Matka oli ihana, vaan onpa ollut ihanaa olla kotona. Olen ihan tohkeissani pyörinyt kotona ja etenkin keittiössä. Lupaan kertoa aatteitani Splitistä, mutta nyt on pullan aika.

Oma koti korvapuusti, vaikka on muukin maailma makea.

Lisää perusruokaa

Viime viikolla kurpitsan kanssa kävi niin köpelösti, että tein koko loppuviikon ruokia, jotka eivät ole ikinä epäonnistuneet. Vähän tylsää kieltämättä kierrättää vuodesta toiseen samoja reseptejä, mutta joskus vaan on mentävä sieltä mistä aita on matalin. Toivottavasti Splitin loma tuo uutta inspiraatiota kokkailuihin.

Tällaisia arkisia pika-pika-pastoja on varmasti netti pullollaan, vaan kannanpa minäkin oman korteni kekoon. Tämä on nopeaa, hyvää ja helppoa. Pinaatin, fetan ja valkosipulin liitto on vastustamaton! En muista mistä reseptin olen aluperin löytänyt, mutta ainakin Pirkalta löytyy hyvin samanoloinen pasta.

Feta-pinaattipasta (2 annosta)

1,5 tl voita
1,5 tl oliiviöljyä
1 punasipuli
3 valkosipulin kynttä
125 g tuoretta babypinaattia
250 g kirsikkatomaatteja
100 g fetajuustoa
mustapippuria
n. 200 g kuivapastaa (esim. tagliatellea tai spagettia)

Leikkaa punasipuli ja valkosipulin kynnet ohuiksi viipaleiksi ja hauduta ne paistinpannulla voi-öljyseoksessa melko pehmeiksi. Laita reilusti suolalla maustettu pastavesi kiehumaan. Kun vesi kiehuu, lisää pannulle huolellisesti pesty ja valutettu pinaatti sekä halkaistut kirsikkatomaatit. Lisää pasta keitinveteen. Pastan ollessa kypsää on pinaattiseoskin kutakuinkin valmista. Sekoita valutettu pasta ja pinaattiseos yhteen, murustele päälle fetaa, mausta mustapippurilla ja nauti.

Itse käytin tällä kertaa vihreää pinaattipastaa, jota sattui löytymään kaapista. Olipahan ainakin värikästä!