Kun appivanhemmat pyysivät meitä Buena Vista Social Clubin konserttiin, kohautin olkiani ja ajattelin, että voisin hyvin pönöttää puolitoista tuntia Finlandia-talon mukavissa penkeissä. Onhan se Finlandia-talon arkkitehtuuri mielenkiintoista katsottavaa ja lattarimusiikki ihan kuunneltavaa. Junassa Helsinkiin väsytti ja marraskuu upotti kylmät hampaansa sukkahousuin verhoiltuihin sääriini.
Finlandia-leivosta mutustaessani en arvannut, että pian nousisin osoittamaan suosiota seisten ja antaisin tanssijalan vipattaa. Olisin tahtonut bailata keskikäytävällä, mutta siihen suomalainen jäykkyyteni ei antanut periksi. Tanssasin siis siivosti omalla paikallani ja läiskytin käsiäni yhteen. Hymyilin vieressäni hippaavan jakkupukurouvan kanssa. Ymmärsin lukiossa luetun espanjan turvin sellaisia sanoja kuin corazon ja el cario. Olin aika onnellinen. Vieräytin kaikessa hiljaisuudessa muutaman kyyneleen. Ajattelin, että sitten kun olisin Omara Portuondon ikäinen, tanssisin kyllä jukoliste keskilattialla.
Konsertin jälkeen sade piiskasi pimeää Helsinkiä, mutta minäpä kietouduin chan chan -lämpöön ja suojasin itseni anopin lainaamalla punaisella sateenvarjolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti